Teimme toukokuussa kolmen sukupolven Suomipyrähdyksen.
Majoituspaikat löytyivät näppärästi netin kautta, samoin pysähdyspaikat ja muu tarvittava. Kartan unohtuminenkaan ei tympinyt, kun navigaattori saattoi perille.
Ainoa harmi oli se lompakon unohtuminen, mutta onneksi oli mummu ja vaari matkassa. Tapaus palautti kuitenkin mieleen reppureissun ympäri Suomenniemeä alle rippikouluikäisenä. Käteisvarat loppuivat, eikä ollut pikapankkikorttia, joten marssin lähimpään pankkiin tilitunnuksineni. Ilman henkilöllisyystodistusta tietenkin.
Sain kassaneidin soittaman kotikylän pankkiin. Pienen sanavaihdon jälkeen kaupunkineiti sai varmuuden henkilöllisyydestäni ja minä rahani. Ei taitaisi onnistua enää, etenkään, kun ei ole enää sitä omaa kyläpankkia.
Tuntui, kuin uusavuttomuus olisi iskenyt takautuvasti lähes kolmen vuosikymmenen takaa. Kuinka ihmeessä mikään onnistui ilman internetiä?
Mieleen palautui paperiset oppaat, jotka sisälsi tuoreimmat bussi- ja juna-aikataulut, lipputarjoukset ym. Leirintäopaskin oli, mutta niin vanha, että yhdenkin alueen päälle oli ehditty rakentaa jäähalli. Toisaalla taas telttapaikalle oli matkaa toista peninkulmaa.
Nelitoistavuotiaan varmuudella ei näistä osattu suurempaa stressiä kantaa. Jos kyytiä ei löytynyt, kysyttiin lähitalosta lupa pystyttää teltta yhdeksi yöksi pihamaalle ja muutettiin suunnitelmia. Tutustuttiin ihmisiin ja saatiin uusia kokemuksia.
Vieläköhän sitä voisi lähteä samalla tavalla reissuun? Mennä minne mieli vie, ilman tarkkoja aikatauluja ja suunnitelmia? Syntyisi ainakin uusia tuttavuuksia huomattavasti enemmän, kun ei seurustelisi pelkän verkon välityksellä.
Houkutteleva ajatus, perheellisenä taidan kuitenkin jättää suunnitelmat siihen, kun lapset ovat isoja. Jos antavat äidilleen sitten enää lupaa lähteä. Vaan onko tuota kysytty lupia ennenkään.