Kanadan Vancouverissa asuva Sinikka Jussinoja (o.s. Huhtala) sekä Ruotsin Eslövissä asuva Pekka Huhtala seisovat havupuiden ympäröimässä pihassa Revonlahdentien varressa. Täältä he pyrähtivät ulkomaille monta vuosikymmentä sitten.Maisema on muuttunut lapsuusvuosista. Nyt paikkaa asuu heidän veljensä Markku Huhtala, joka toivottaa kotiseudulle saapuneet tulijat tervetulleiksi. Paikalla ovat myös velimiehet Petri ja Erkki Oulusta sekä Kimmo Raahesta.– 50 vuotta olemme kohta asuneet Vancouverissa. Kotiseudulla on aina kiva käydä, Sinikka kertoo pihaa tutkaillessaan.– Me on käyty täällä joka kesä. Yksi kesä on vain jäänyt väliin, toteaa puolestaan Pekka.Sisaruksen muistelevat, kuinka kotipaikalle kokoontui usein koko sisarusparvi, kun he saapuivat vierailulle takavuosina. Nuo hetket olivat Laura-äidille ja Arvo-isälle tärkeitä kohokohtia. Isä laski kellosta saapumisajan ja istahti ovipieleen jakkaralle odottamaan.– Isä odotti siinä ovipielessä ja hän ruukasi sanoa, että tervetuloa hotelli-ravintola Huhtalaan, Sinikka muistelee hymysuin.Sinikka ja Pekka eivät olleet 11 sisaruksesta ainoita, jotka muuttivat ulkomaille. Lähes jokainen Huhtalan lapsista kävi vuorollaan työhommissa Suomen rajojen ulkopuolella. Myös Markku lähti 18-vuotiaana isoveljensä jalanjäljissä Ruotsiin laivoja rakentamaan. Yksi veljeksistä, Reijo, asuu edelleen Ruotsissa.Oli vuosi 1968, kun Sinikka päätti miehensä, Teuvo Jussinojan, kanssa suunnata Vancouveriin. Elannon hankkiminen kotiseudulta oli tiukassa ja Teuvo oli kuullut, että valtameren takana tulotaso oli eri luokkaa kuin täällä. Hänen siskonsa oli jo muuttanut Vancouveriin, mikä helpotti lähtöpäätöksen tekemistä.– Lähteminen tuntui lopulliselta. Isä oli tuolloin 40-vuotias ja ajattelin, etten tule enää koskaan häntä näkemään. Sinne kun lähti, ei moni enää tullut takaisin. Nykyään kaikki on aivan erilaista, Sinikka miettii.Lähtöhetken hän muistaa tunteikkaana. He hyppäsivät Teuvon kanssa Raahen Lehmirannan kohdalta Niemen viinarekan kyytiin ja suuntasivat kohti määränpäätä. Takataskussa oli vain menolippu – ylimääräistä rahaa tai kielitaitoa ei juuri ollut.– Ei me osattu englantia yhtään sanaa, Sinikka ja Teuvo paljastavat.Pariskunta saapui Vancouveriin ja asettui vuokralle Teuvon siskon luokse. He tiesivät, että työpaikka oli elinehto: oli itse pärjättävä, sillä tukiverkkoja ei ollut samalla tavalla kuin Suomessa. Muutama päivä saapumisen jälkeen Teuvo sai työpaikan sahamyllyltä. Koti-ikävä oli kova.– Ensimmäiset kaksi vuotta itkin itseni uneen. Ikävä oli aivan kauhea. Ei tuolloin ollut puhelimia tai mitään, ja matkaliput olivat niin kalliita, ettei sieltä lähdetty kotona käymään. Kirjoitin äidille kirjeitä. Suomessa kävimme ensimmäisen kerran vasta vuonna 1976, Sinikka kertoo.Aluksi Jussinojien oli ajatus asustella Kanadassa viisi vuotta, mutta perheen kasvamisen myötä he asettuivatkin aloilleen.Teuvon työpaikka vaihtui kirvesmiehen töihin ja Sinikka työllistyi suomalaiseen vanhainkotiin. Väliin leipä tienattiin kalastamalla Tyynellämerellä. Nyt molemmat nauttivat jo eläkepäivistään.– Töitä tehtiin lujasti, eikä killinkiään lainattu, Sinikki ja Teuvo toteavat.Pekka ja hänen ruukkilaissyntyinenAnnikki-vaimonsa suuntasivat Ruotsiin Tuomiojan rautatieaseman kautta vuonna 1969. Annikin isä saatteli nuorenparin kyynelsilmin junalle.– En ollut ikänä nähnyt isän ennen itkevän. Itse itkin Tuomiojalta koko matkan Helsinkiin asti, Annikki tunnustaa.Ulkomaille heidät vei Pekan komennushommat. He asettuivat ensin Malmöön, jossa Pekka työskenteli laivatelakalla. Sittemmin hän siirtyi Åkermanin kaivinkonetehtaalle hitsariksi.Eslöviin pari asettui vuonna 1973. Maahan saapuessaan he eivät puhuneet sanaakaan ruotsia, mutta kieli tarttui vaatteisiin matkan varrella.Sekä Vancouveriin että Eslöviin kehittyi siirtolaisuuden myötä vahva suomalaisyhteisö, mutta nyt alueiden suomalaisuus himmenee hiljalleen.Omia juuria vaalitaan kuitenkin edelleen eläkeläisten kahvitilaisuuksissa, kalastus- ja metsästysseuroissa ja veteraanijuhlissa.Sinikka ja Teuvo hakivat Kanadan kansalaisuuden ammattikalastajina toimiessaan, mutta Pekka ja Annikki eivät ole Ruotsin kansalaisuutta hankkineet.Molempien pariskuntien lapsilla ja lapsenlapsilla on kaksoiskansalaisuus, ja myös suomen kieli on siirtynyt seuraaville polville.Sinikka myöntää, että kodin kaipuu on seurannut häntä koko Vancouverissa asumisen ajan. Kaipuu on tuttua myös Pekalle.– En ole kotiutunut vaan aina olen kaivannut tänne takaisin. Se on se tunne, se vetovoima. En kuitenkaan voisi tänne muuttaa enää, kun kaikki on muuttunut niin paljon. Byrokratia on lisääntynyt.Myöskään Jussinojat eivät ole aikeissa muuttaa takaisin. Vaikka kaipuu vetää kotiin päin, eivät he halua jättää jälkikasvuaan taakseen.– Silloin tekisimme lapsillemme saman minkä teimme aikoinaan vanhemmillemme, he miettivät yhdessä.