Kolumni

Äi­tien­päi­vä­lah­jas­ta ja yh­tei­ses­tä ajasta

Perinteisesti äitienpäivänä hemmottelu aloitetaan jo aamulla. Lapset tuovat äidilleen kahvin sänkyyn ja odottavat jännityksellä, että tämä avaa lahjat.

Kouluikäisenä lahja oli usein itse tehty kötöstys, kuten tulkinnanvarainen savityö, epämääräinen ompelus tai rakkaudella laadittu onnitteluruno piirretyllä taustalla. Kyllähän siitä itse aina oli ylpein ja innostunein, enkä onneksi muista koskaan nähneeni pettynyttä ilmettä äitinikään kasvoilla.

Kun sitä lopulta ymmärsi omien taiteellisten lahjojen rajallisuuden, siirryttiin ostolahjoihin. Mielikuvitus oli koetuksella, sillä vanhemmat vartioivat rahahanoja ja lahjan hankinta oli senttipeliä. Nykytietämyksellä en pidä tuotakaan ollenkaan hullumpana päätöksenä. Kymmenvuotiaan näkemys hyötylahjasta harvoin vastasi äidin todellisiin tarpeisiin.

Teini-iän kapinassa lahjaa ei aina edes muistanut. Vasta äitienpäivän aamuna katumus valtasi mielen ja lopulta sitä syöksyi hakemaan arpapaketin lähimmältä huoltoasemalta.

Nykyään muistuttamassa ovat internet ja keskustelupalstat. Muutamalla klikkauksella löytyy tuhansia vaihtoehtoja ja paketin saa kätevästi tilattua suoraan äidin postilaatikkoon. Perään voi laittaa whatsapp-viestillä Googlesta löytyneen runon.

Maailma muttuu ja vaihtoehdot lisääntyvät, enkä nyt sano, että suunta olisi kovinkaan huono. Mutta mietin vain, että kuinkahan paljon paremmin siellä iltapäivälehden toimituksessa tiedetään, mitä minun äitini tahtoo tai tarvitsee?

Onneksi lahja ei ole äitienpäivässä kuitenkaan tärkeintä. Uskallan väittää, että jokainen äiti osaa arvostaa kiireisen toukokuun keskellä järjestettyä yhteistä aikaa. Ja jos sitä yhteistä aikaa järjestää muulloinkin, niin varmasti aika pian äitiä kuunnellessa keksii huomattavasti persoonallisemman lahjaidean, kuin Googlesta koskaan löytyisi.