Toukokuu on ehtinyt jo siihen pisteeseen, että kevätjuhlien aika alkaa olla käsillä. Monessa koulussa ja päiväkodissa hiotaan ohjelmanumeroita lopulliseen loistoonsa ja kotona puolestaan hikoillaan ihan jostain muusta syystä: Pitääkö opettajalle ostaa joku lahja? Mitä laitetaan hoitotädeille vai laitetaanko mitään? Tuntuuko tylyltä mennä tyhjin käsin?
Helsingin Sanomissa kirjoitettiin joku vuosi sitten siitä, millaisia lahjoja opettajille kevätjuhlissa annetaan ja mitkä niistä ovat mieluisimpia. Vihatuimpien lahjojen listalle oli kirjattu kynttiläkippoja, koriste-esineitä, leikkokukkia ja lasten itse tekemiä pehmoleluja. Toivotuimpien listan kärkeen kiilasivat lahjakortit, pullo kuohuviiniä ja myös oppilaan itse tekemät kortit tai herkut.
Ajatus toive- ja inhokkilahjojen rankkaamisesta teki minut tuolloin surulliseksi. Voi toki olla, että nämä pääkaupunkiseudun opettajat meinaavat kevätjuhlien aikoihin hautautua monenlaisesta kiposta ja kupista muodostuvan lahjavyöryn alle, mutta ajatus kai se lahjassa aina tärkein on. Vuosittain toistuessaan tilanne voi kieltämättä olla pulmallinen: pitkän uran jälkeen nurkat ovat täynnä monenlaista pientä sälää, jolle on hankala löytää käyttötarkoitusta.
Lukukauden päättymiseen liittyvä lahjakulttuuri on minulle vieras. En muista, että sitä olisi minun kouluaikanani harrastettu. Tilanne oli toinen, kun tuli peruskoulun päättäjäisten aika. Silloin luokkamme keräsi kolehdin ja osti lahjan silloiselle luokanvalvojallemme. Siihen tiivistyi useamman vuoden mittainen kiitos.
Lahja-asia on noussut ajankohtaiseksi lasteni päiväkoti- ja kouluiän myötä. Joskus olen vienyt suklaarasian, mutta on keväitä kuitattu suusanallisen kiitoksen taktiikallakin. Sanalliseen asuun puettu kiitos on lopulta aika kätevä. Se ei tuota kenellekään säilyttämiseen liittyviä ongelmia vaan saaja voi kuljettaa sitä mukanaan aina – sisimmässään.