Luku 1 / kirjoittanut Aada Junttila
Olen 12-vuotias tyttö, Amanda nimeltään. Minulla on pitkät tummat hiukset ja pidän keltaisesta väristä. Minulla on myös ärsyttävä pikkuveli, Daniel, joka pitää kaikesta, mistä minä en pidä. Hän pitää konsolipeleistä ja jääkiekosta, joita minä inhoan.
Eräänä päivänä syödessämme päiväruokaa, äiti sanoi:
– Mennäänpä kaikki sitten tuonne olohuoneeseen. Minulla ja isällä on vähän kerrottavaa.
Mietin, mitä äidillä nyt on.
Kun sitten istuimme veljeni kanssa sohvalla, äiti alkoi kertoa:
– Mummo on joutunut toissa päivänä sairaalaan keuhkosyövän takia. Vaari ei jaksa huolehtia yksin koko talosta. Olen heidän ainoa lapsensa, joten on meidän velvollisuutemme auttaa vaaria. Mummo ei todennäköisesti selviä enää kotiin.
Uutinen oli minulle järkytys, koska mummo oli aina ollut tukeni. Olin aina turvannut mummoon, jos mieltäni painoi joku asia.
– Mutta hehän asuvat kamalan kaukana! huudahdin hätääntyneenä.
– Olemme isän kanssa jo suunnitelleet muuttoa vaarin luokse, äiti sanoi. Minusta tuntui, että asia oli jo päätetty, eikä sitä päätöstä enää peruttaisi.
Seuraavana päivänä koulussa kerroin Siirille ja Annikalle, että me ehkä muutamme pois vaarin luokse. Aluksi he luulivat sitä pilaksi, mutta kun en päivän aikana paljastanut sen olevan pila, he alkoivat uskoa minun olevan tosissaan. En kyllä olisi halunnut itsekään uskoa sitä, mutta illalla äiti palasi asiaan ja sanoi, että muutamme heti koulujen päätyttyä.
En jaksanut keskittyä enää koulussa mihinkään. Mielessäni pyöri vain muutto Helsingistä pois.
– Amanda, vastaahan nyt, kehotti opettaja.
–Ai mihin? kysyin posket punoittaen.
–Viivi, auttaisitko Amandaa. Näytä, missä ollaan menossa.
Paperissa oli kysymys: Mitä Ernestin olisi kannattanut tehdä?
–Kuka on Ernesti? menin tyhmänä möläyttämään.
Oli uskonnon tunti. Olisi pitänyt lukea kappale, mutta en ollut jaksanut tehdä sitä.
–Viivi, vastaa sinä ja Amanda, jäähän luokkaan tunnin loputtua, opettaja sanoi.
– Kyllä, sanoin, ja aloin lukea tekstiä.
Tunti loppui ja jäin luokkaan.
–Miksi et lukenut tekstiä etkä keskittynyt asiaan? kysyi opettaja tunnin jälkeen.
–Me muutamme koulujen loputtua vaarin luo ja mietin sitä, vastasin rehellisesti.
– Ahaa, no yritä vielä jaksaa olla tarkkaavaisempi, opettaja kehotti.
–Menehän nyt välitunnille.
Koulua oli enää viikko ja olimme jo pakanneet ylimääräiset tavarat. Huoneessani oli enää sänky ja pahvilaatikot, joista käytin tavaraa.
Sitten koitti muuttopäivä. Olin hyvästellyt ystäväni ja vähän itkenytkin.
Nukuin automatkan melkein kokonaan. Kun olimme perillä, muistot alkoivat pikkuhiljaa palata mieleeni. Muistin, miten olin pihan vanhassa puukeinussa kertonut mummolle Viivistä ja siitä, miten hän minua kiusasi. Mummo oli antanut minulle neuvot, miten selviäisin tilanteesta ja saisin kiusaamisen loppumaan.
Vaari tuli ulos hirsitalosta, joka oli minulla hyvin muistissa viime kerrasta, kun täällä vierailimme. Vaari oli paljon vanhempi kuin muistin. Onhan hän koko ajan vanhentunut, mutta silti se yllätti minut. Vaari nojasi keppiin ja hänen hiuksensa olivat ihan valkoiset. Ei kestäisi varmasti kauaa, kun hänkin kuolisi viimeistään vanhuuteen.
Katselin ympärilleni ja muistin yhtäkkiä kaikki paikat hyvin. Muistin, missä oli mummon ja vaarin makuuhuone, keittiö, olohuone ja vessat. Olimme nukkuneet aina kahdessa vierashuoneessa. Missähän nyt majoittuisimme?
Saan jakaa huoneen Danielin kanssa. Se on hieman ärsyttävää, mutta kai sen sietää, koska saan myöhemmin siivota vintiltä tilaa huoneekseni.
Seuraava ilta oli surullinen. Sairaalasta tuli viesti, että mummo oli kuollut. Kuollut. En kestä! Odotin koko ajan mummon astuvan ovesta sisään omana itsenään, mutta ei. Mummo oli kuollut.
Joidenkin päivien kuluttua menin vintille katsomaan, kuinka paljon siellä oli roinaa. Sitä oli paljon! Kestäisi ikuisuus siivota kaikki.
Ullakolle tuli valoa kummankin päädyn kahdesta ikkunasta. Tarkastelin tavaroita auringon valossa. Eräässä nurkassa kiilteli joku metallinen esine. Menin katsomaan, mikä se oli. Pölyinen lattia narahteli allani, kun astelin sitä varovasti. Pölyä oli joka paikassa. Putsasin esineen pölystä.
Se oli kaunis medaljonki.
Luku 2 / Kirjoittanut Aurelia Kantola
Katsoin vintiltä sopivan paikan, mihin voisin mennä tutkimaan medaljonkia. Istuin vanhan penkin päälle, jonka vaari oli tehnyt silloin, kun oli vielä kansakoulussa. En ehtinyt tutkia sitä kauaakaan, kun oli mummoni edessä.
Katsoin silmät suurina, oliko tämä totta. Taisi se olla. Kohta mummoni alkoi puhua minulle. Hän sanoi: - No, nyt sinä tulit. Minä olen odottanut sinua jo pitkään. En vastannut mitään, sillä olin niin hämmästynyt ja hieman peloissaankin. Lopulta kuitenkin aloin puhua mummolleni. Tuntui niin oudolta.
Mummoni alkoi kertoa minulle siitä, missä hän menee lapsena ja minne hän menee. Hän kertoi, että olemme nyt 30-luvun Suomessa. Lähdin mummoni kanssa käymään hänen koulussaan. Mummo halusi näyttää minulle ensimmäisen koulupäivänsä. Koulu oli pieni ja siellä oli vain vähän oppilaita.
– Opettajiakin oli vain muutama, mummo kertoi.
Mummo kertoi myös siitä, että oli ollut sotia, jossa menehtyi paljon ihmisiä. Tiet olivat silloin kivisiä ja kengät narisivat kulkiessa kivitietä. Mummo kulki kouluun pieniä ja pitkiä teitä pitkin.
Mummoni oli käyttänyt lapsena hieman kuluneita ja joskus resuisiakin vaatteita, koska silloin ei ollut niin väliä, millaiset vaatteet olivat, kunhan oli jotain. Lisäksi mummo kertoi, että ihmisillä ei ollut paljoa rahaa käytössä silloin, kun hän oli pieni.
Sitten mummo kertoi siitä, että hänellä ei ollut paljon ystäviä lapsena, koska koulu oli niin pieni. Vapaa-aika vietettiin kotona perheen kanssa, eikä ollut mitään huvituksia, kuten elokuvateattereita tai muita vastaavia.
–Illat pimenivät, eikä ollut katuvaloja. Iltaisin ei voinut enää lähteä minnekään kauas, mummo kertoi päättäväisesti.
Mummo kertoi koulunkäynnistään ja siitä, että hän oli ollut hyvä oppilas. Hän oli opiskellut kaikki tarkasti ja tehnyt tehtävätkin huolellisesti. Mummo kertoi paljon asioita lapsuudestaan, enkä edes muista kaikkea, mitä hän sanoi, koska asioita tuli niin paljon.
Medaljonki oli kaulassani. Olin unohtanut medaljongin olemassaolon aivan kokonaan. Aloin katsella sitä kuunnellessani mummon jutustelua. Kohta säikähdin ja huomasin olevani huoneeni ovella kotona.
Luku 3 / Kirjoittanut Saana Terho
Aamulla syötyäni aamupalan menin ulos metsään kävelylle ja otin medaljongin mukaani. Tultuani kävelyltä jatkoimme tavaroiden purkamista. Sitten kävin katsomassa, olisiko uusi ystäväni Tuuli kotona. Hän asui vaarin talon naapurissa. Hän oli minua kaksi kuukautta nuorempi ja siksi luokan alempana minua. Meillä on kuitenkin hauskaa yhdessä.
Tuuli tuli avaamaan oven.
–Voinko tulla teille? kysyin.
Tule vain, Tuuli vastasi. Pelasimme Tuulin kanssa Monopolia. Pelatessamme sitä Tuulin koira Punahilkka nukahti syliini.
Illalla, kun olin lähdössä kotiin, Tuuli kysyin, voisiko tulla meille joskus yökylään.
–Mää kysyn vaarilta, sanoin.
Menin kotiin. Vasta, kun jo olin sängyssä, muistin, mitä edellisiltana oli tapahtunut.
Yöllä heräsin painajaiseen, jossa mummo kuoli. Ennen kuolemaansa hän kuiskasi minulle:
– Katso medaljonkia!
Koska uni oli tuntunut niin todelliselta, otin medaljongin esiin. Kun kuun valo osui siihen, huomasin jälleen olevani menneisyydessä.
Olin mummon lapsuudenkodin pihassa. Oli talvi ja kaikki oli todella pimeää ja kylmää. Yhtäkkiä taivaalta alkoi kuulua hirveää melua ja pari lentokonetta tuli esiin. Lentokoneet menivät ohi. Joku koputti olkapäähäni ja arvasin, että se oli mummo.
Nyt on vuosi 1939. Talvisota on alkanut. Nuo lentokoneet, jotka äsken näit, ovat pommikoneita. Kaikki valot on sammutettu, etteivät pommikoneet huomaisi, että täällä on asutusta, mummo kertoi.
Katselin ympärilleni. Yhtäkkiä huomasin olevani navetassa olkikasan alla. Korviini kantautui hiljaista puhetta.
–Ovatko he jo lähteneet? joku kysyi.
–Hysss, kuiskasi joku toinen. Silloin joku avasi oven ja sanoi:
– He lähtivät, mutta ottivat kaiken ruuan, mitä löysivät. '
–Voinko nyt siis mennä sisälle? kysyi joku lähelläni.
– Voi, sanoi henkilö lähelläni. Mummo kertoi, että neuvostoliittolaiset olivat vieneet kylän asukkailta elintarvikkeita ja me juoksimme navettaan piiloon.
–Näytän sinulle vielä, millaista oli olla lotta ja sitten sinä lähdet takasin.
Huomasin olevani metsässä. Edessäni aukealla oli sotilaita. Osa jonotti ruokaa. Säikähdin, sillä monet sotilaat olivat pahasti haavoittuneita ja huonokuntoisia. Tajusin, että ruuan jakaja oli mummoni nuorena.
Olin takaisin huoneessani. Olin vieraillut menneisyydessä, mutta se oli tuntunut pahalta unelta, joskin todellisemmalta.
Varpaitani alkoi kipristellä, eikä ihme, sillä olin ollut menneisyyden talvisäässä pelkällä yömekolla. Toivottavasti en saa flunssaa, ajattelin. Muuten äidin epäilys heräisi. Nukahdin ja näin loppuyön painajaisia talvisodasta.
Luku 4 / Kirjoittanut Viia Yrjänä
Heräsin kauheista painajaisista noin klo 5.25. Nostin pudonneen medaljongin yöpöydälleni. Näin siinä pieniä naarmuja. En saanut mielestäni sotaa pois.
Rupesin kirjoittamaan unestani, sillä minulla ei ollut muuta tekemistä.
Kun kello näytti aikaan yhdeksän, lähdin keittiöön. Vaari istui jo ruokapöydässä.
– Huomenta, Amanda, vaari sanoi minut nähdessään.
– Huomenta, vastasin väsyneenä.
– Älähän nukahda pystyyn. Näytät sellaiselta, että saattaisit nukahtaa siihen paikkaan, vaari sanoi minulle.
Otin leivän, ja menin syömään.
–Voi Amanda, oletko taas nukkunut huonosti, äiti sanoi.
– Lähden tänään vaarin kanssa käymään kaupassa. Sinä ja veljesi saatte auttaa isää Vauhdin ja Salaman kiinni, äiti sanoi tullessaan pöytään.
Vauhti ja Salama olivat meidän kaneja. Ne olivat todella vikkeliä.
Tömps! Daniel tuli juoksemalla keittiöön ja kaatui lattialle.
–Äiti, Daniel kysyi ja katsoi äitiä miettivästi. –Miksi villasukat ovat olemassa? Tuo oli jo seitsemäs kerta tällä viikolla, kun liukastun! Daniel sanoi.
– Miksi pidät villasukkia, jos olet noin villi? äiti kysyi hymyillen.
–No, kun varpaita paleltaa aamuisin, Daniel vastasi.
Kun Vauhti ja Salama saatiin napattua, menin huoneeseeni.
Otin medaljongin taskuuni ja menin navettaan. Lösähdin heinien päälle ja mietin, miksi vanhat kaverini eivät olleet täällä nyt, kun oli tylsää. En kuitenkaan ehtinyt ajatella kauaakaan, koska nukahdin.
Saavuin vuoteen 1952. Ihmettelin, missä mummo oli.
– En odottanut sinua tähän aikaan, mummo säikäytti minut.
– Olemme nyt Helsingissä. Nyt on kesä ja pian täällä vietetään Suomen ensimmäiset olympialaiset. Tietenkin Helsingissä, mummo sanoi nähtyään minun ihmettelevän ympäristöä.
Vaaran vuodet olivat nyt ohi ja pääsemme nauttimaan vuoden 1952 kesäolympialaisista.
Suomen presidenttinä oli tähän aikaan Juho Kusti Paasikivi, mummo kertoi kävellessämme olympiastadionia kohti.
Stadion oli todella suuri ja siellä vilinäkin oli suuri.
–Olympiatulen sytytti tuolloin juoksija Paavo Nurmi. Olet varmaan kuullutkin hänestä, mummo kertoi ja viittilöi minua menemään lähemmäs stadionia.
– Olympialaiset olisivat olleet vuonna 1940, mutta talvisota pilasi suunnitelmat. Niinpä ne siirrettiin vuoteen 1952, mummo kertoi.
Välillä tuntui, että mummo oli kuin joku tietokone. Miten hän tiesi niin paljon asioita.
– Kuinka kauan stadionin rakentamisessa meni, kysyin, kun lähestyimme tuota suurta rakennusta.
– Sen rakentaminen aloitettiin helmikuussa 1934 ja se päättyi 1938. Urheilulajeja olivat ammunta, jalkapallo, koripallo, maahockey, melonta , miekkailu, viisiottelu, nyrkkeily, paini, painonnosto, purjehdus, pyöräily, ratsastus, soutu, yleisurheilu…….
Enempää en ehtinyt kuulla, koska mummo katosi väkijoukon keskelle.
Silloin heräsin kotoa ja lähdin sisälle. Melkein itkin mummon katoamista….
Luku 5 / Kirjoittanut Fannimaria Mehtälä
– Amanda, herää heti! kuului vihainen ääni uneni läpi. Säpsähdin hereille ja huomasin, että koko kesäkuun ryhmä tuijotti minua. Vihainen kesäkerhon ohjaaja seisoi edessäni kädet tiukasti puuskassa.
–Olen hirveän pahoillani, sanoin nolona.
Onneksi ohjaaja oli tänään hyvällä tuulella, sillä sain vain lapun muistutukseksi hyvistä yöunista.
Kerho jatkui normaalisti.
– Sä olit ihan kuin tomaatti, Tuuli vitsaili, kun kerho loppui.
Naurahdin ja kysyin Tuulilta:
– Tehtäiskö jotain viikonloppuna?
–Joo, Tuuli innostui.
–Viiään koirat epäaitoon pantunäyttelyyn, ehdotin. Aloimme heti suunnitella viikonloppua.
Illalla otin taas medaljongin esille. Päätin lähteä menneisyyteen, mummoni luo. Pian silmissäni pimeni ja kaaduin sängylle.
Heräsin sairaalan odotushuoneesta. Mummo istui vieressäni.
– Vuosi 1968, niin sanottu hullu vuosi, mummo sanoi aivan kuin itsekseen ja tuijotti vastakkaista seinää.
–Näinä vuosina maailma kuohui ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan. Joka puolella maailmaa oli mielenosoituksia ja jopa murhia. Amerikan presidentinvaalien ehdokas Robert Kennedy ammuttiin, mummo kertoi ja yski.
Olimme hetken hiljaa ja mummo jatkoi:
– Suomessa Urho Kaleva Kekkosen, jota moni pitää parhaana presidenttinä, kausi oli parhaimmillaan. Hän voitti vaalit ylivoimaisesti. Hän myös paransi Suomen ja Venäjän, silloisen Neuvostoliiton, ystävyyssuhteita.
Samassa ohitsemme säntäsi mies, joka näytti hirveän tutulta.
Ai joo, vaarisi meni äskettäin tästä, koska äitisi syntyy kohta, mummo virkkoi.
Samassa vaivuin pimeyteen. Heräsin omasta sängystäni.
Luku 6 / Kirjoittanut Satu Räsänen
Tänään aurinko paistaa korkealta. Vaari täyttää tänään 97 vuotta. Äiti on leiponut mansikkakakun. Se on vaarin suosikki!
Laahustin keittiöön, jossa äiti jo hääräili. Radiosta kuului Robinia. Äiti vaivasi pullataikinaa ja hyräili.
– Huomenta kulta, äiti sanoi iloisesti.
– Huomenta, sanoin haukotellen ja hieroen silmiäni.
Kiedoin aamutakin päälleni ja kaadoin kylmää mehua lasiin. Menin terassille ja aloin hörppiä mehua. Kuinka kirkas päivä voi ollakaan?
Myöhemmin minä ja Tuuli menimme uimaan parin tulevan luokkalaiseni kanssa.
– Tule, hypätään laiturilta, Tuuli sanoi.
–En mä uskalla, sanoin täristen kylmästä.
– No, tietenkin uskallat, Tuuli sanoi ja tarttui käteeni.
Silloin tunsin suurta vapauden tunnetta. Jee, olin vapaa, kunnes varpaat koskivat kylmää veden pintaa ja kaikki loppui.
Ilta alkoi hiipua, aurinko vaipui horisonttiin. Aurinko ja kuu vaihtoivat vahtivuoroa illan hämärissä. Uni tuli nopeasti. Nukahdin mummon medaljonki kädessäni.
Yhtäkkiä saavuin vilkkaalle kadulle Helsinkiin. Ihmiset kiirehtivät tuuppien toisiaan yhtä ilmeettöminä kuin asfaltti jalkojemme alla. Mummo seisoi ihmisten keskellä hälinässä niin nuoren näköisenä pidellen kiinni nuoren, minun ikäisen tytön kädestä. Tytön vaaleat hiukset olivat kauniisti leteillä, jotka olivat sidottu punaisilla ruseteilla.
Mummo hyvästeli tytön, joka halasi häntä ja suukotti mummon poskea. Hän oli äitini Heini minun ikäisenäni. Se minä tunnistintytön kasvoista ja kirkkaista eloisista silmistä.
-Hei Amanda, tervetuloa Helsinkiin! Nyt on vuosi 1980, kertoi mummo ja nosti minut olkapäilleen.
–Hui, hauskaa! Mitä tänä vuonna on tapahtunut? Haluaisin tietää, sanoin innokkaana.
– Vai haluaisit sinä tietään 80-luvun maailmanmenosta. Minäpä kerron:
– Juuri tänä vuonna Hewlet-Packard julkisti ensimmäiset tietokoneet. Se tuli muuttamaan maailmaa. Myös väritelevisiot alkoivat yleistyä. Yksi tapahtuma oli kuitenkin ylitse muiden. Lake Placidin talviolympialaisissa 15 km hiihtomatkalla Ruotsin Thomas Wassberg voitti Suomen Juha Miedon vain yhdellä sadasosasekunnilla. Sitä ei, kultaseni, Suomen kansa hevillä unohda! selitti mummo ja laski minut harteiltaan.
– Mutta nyt Amanda, kuuntele tarkasti. Aivan pian minut haudataan. Silloin sinun pitää pudottaa minun medaljonkini, kallein esineeni hautaan, jotta se pääsee mukaani sinne, missä on hyvä. Silloin me emme enää näe, kertoi mummo, pussasi poskeani ja katosi.
Heräsin omasta sängystäni ja tuijottelin kattoa. Mietiskelin tapahtumia. Ehkä minun olisi aika päästää irti mummosta.
Luku 7 / Kirjoittaja Aada Junttila
Eräänä iltana istuessamme Tuulin kanssa pihakeinussa syömässä jäätelöä äiti huusi minulle: Amanda! Syökää ne jätskit ja sitten Tuuli vois lähteä kotiin ja sinä voisit tulla tänne sisälle. Minulla ja isällä on asiaa sinulle ja Danielille.
– Voisiko Tuuli mitenkään jäädä meille vielä vähäksi aikaa, kinusin äidiltä.
–Ei nyt, syökäähän jäätelöt nyt äkkiä, äiti sanoi ja katosi ovesta sisälle.
–No, poh! Syödään ihan hitaasti, sanoin ja samassa naapurin pihalta kuului:
– Tuuli, sinun pitää tulla kotiin! Me aloimme hihittää, miten ne osasivatkin tulla samaan aikaan.
Sisällä isä aloitti kertomisen:
– Huomenna lähdemme Oulaisiin Annukka-tädille. Sinne tulevat kaikki muutkin äidin puolen sukulaiset, jotka pääsevät. Suunnittelemme mummolle omanlaiset hautajaiset.
– Ok, voinko mennä jatkamaan pelaamista? Jäi kesken hyvä kohta, Daniel kysyi heti ja nousi seisomaan.
–Et! Kaikkien pitää kehitellä ideoita valmiiksi, äiti kielsi Danielia jyrkästi.
–Äiti, minulla on idea! kiljaisin. Joo, vähempikin ääni riittää, äiti sanoi.
– Voisivatko kaikki, jotka haluavat pudottaa hautaan jonkin esineen? Siis sellaisen, joka liittyy jotenkin mummoon, tai vaikka valokuvan itsestä ja mummosta, kerroin ja mielessäni muhi jo ajatus medaljongin hautaan pudottamisesta. Paitsi, että sitten en enää voisi matkustaa menneisyyteen….
Mutta nyt halusin sinne.
Heti, kun suunnittelu oli loppunut ja iltatoimet tehty, otin medaljongin esille ja suhahdin mummon luo. Sillä kertaa mummo huomasi minut heti ja huudahti:
– Hei, onpas mukava nähdä! Tulit vuoteen 1997. Nyt 1990-luvulla on sattunut vaikka mitä. Suomessa on ollut lama. On siis menetetty työpaikkoja, koska monet yritykset ovat joutuneet konkurssiin. On monia ihmisiä, jotka siellä nykyajassakin maksava vieläkin yrityksensä konkurssia.
– Oho, tunnetko sinä ketään sellaista? uteliaisuuteni heräsi.-
No, eipä heti tule mieleen, mummo sanoi. Tämän vuoden hirvittävä tapaus oli Estonia-laivan uppoaminen. Siitä oli monissa lehdissä todella paljon.
– Koska emme nyt voi matkustaa ajassa enää taaemmas, kerron vähän suurpiirteisesti koko 90-luvusta. Yksi suuri asia oli, että Suomi liittyi EU:n vuonna -95. Nokiasta tuli kauhean kuuluisa 90-luvulla. Lapset leikkivät Tamgotcheilla ja Suomi voitti jääkiekon maailmamestaruuden 1995. Se oli juttu, joka muistetaan vielä vuosien jälkeen! Muistelen myös, että prinsessa Diana sai surmansa, vaikka se ei tietenkään tapahtunut Suomessa, mummo kertoi.
– Niin ja Sebastian Aho ja Jesse Ahonen syntyivät tuolloin, mummo oli taas täydessä vauhdissa…..
Aina ennen, vanhoina aikoina, mummo oli kertonut kuulumiset juuri noin. Kaikki kerralla, yhdessä pötkyssä, kaikki oli tullut kerralla. Sitten oli saanut kertoa omat kuulumiset, ehkä mansikkajäätelön ääressä. Samalla syöden kukkakupista jäätelöä ja kertoen kaikki uudet tapahtumat. tuntui mukavalta muistella niitä hetkiä.
Samassa huomasin suhahtaneeni omaan sänkyyni ja nykyaikaan. Nukahdin.
Aamulla heräsin medaljonki yhä kädessäni. Toivoin, ettei kukaan ollut huomannut sitä
– Amanda ja Daniel, joko olette heränneet? Tulkaa syömään ja pakkaamaan. Lähdemme hautajaisia suunnittelemaan.
Kun automme jo ajeli kohti Annukka-tädin asuntoa, muistin medaljonkini, joka oli jäänyt yöpöydälle Voi ei! No toisaalta, voisi olla vaarallista kadota matkalla, joku huomaisi sen kuitenkin. Mummo saisi nyt hetken olla ilman minua ja minä ilman mummoa.
Luku 8 / Kirjoittanut Satu Räsänen
Olimme suunnitelleet hautajaisia jo pitkään. Mummo haudattaisiin 21. kesäkuuta hänen tyttärensä Veeran viereen. Mielessäni pyörivät vain pöytäkoristelut, vieraslistat ja muut. Halusin olla mukana loppuun saakka, sillä hän oli rakas mummoni. Koko suku osallistuisi hautajaisiin. Mummo oli ollut pidetty ihminen.
Mummon takia olin joutunut suurimpiin elämämuutoksiini, jättänyt vanhat kaverit ja koulun, muuttanut maalle ja sopeutunut tänne, mutta vain siksi että rakastan mummoa ja vaaria kovasti.
Kävelin ulos ja istuin kuivalle ruoholle.
–Mitä minä teen sitten, kun sinä lähdet kokonaan, sanoin, itkin ja katsoin kohti taivasta.
Päivä oli lämmin. Hain viltin ja menin ottamaan aurinkoa etupihan nurmelle. Minulla oli shortsit ja t-paita. Tarkenin hyvin auringossa.
Nappasin medaljongin mukaani, sillä olin pienien torkkujen tarpeessa. Asetin viltin nurmelle ja köllähdin siihen makuulle.
Saavuin uudenvuoden juhliin. Sinisiä, punaisia, monenvärisiä raketteja ammuttiin ilmaan tasaisin väliajoin. Mummoa ei näkynyt missään.
–Hyvää uutta vuosituhatta 2000! kuului jostain ihmisjoukosta. Taivaalle ammuttiin raketti, johon ilmestyi teksti: VIIMEINEN.
–Olikohan tuo joku merkki, ihmettelin. Puneiseen takkiin pukeutunut nainen ilmestyi väkijoukosta.
–Hei Amanda, teen sinulle pienen kierroksen 2000-luvussa, ennen kuin lähden, mummo sanoi. Me nousimme taivaalle ja liitelimme.
–Lähdössä? Ei, ei, ei voi olla totta! hengähdin ja puristin mummoa kädestä.
– Tämä oli suurta aikaa maailmalle, mummo kertoi. Vuosituhat vaihtui, Suomi voitti Euroviisut 2006, eikä sen jälkeen ole voittanut, markat vaihtuivat euroiksi 2002. Suomi tituleerattiin parhaaksi maaksi asua vuonna 2008, News week -lehden mukaan. Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon2008 ja tietenkin sinä synnyit, mummo sanoi ja sipaisi nenääni.
–Uutisoitiin myös maailmanlopun tuosta vuosituhannen vaihteessa, mutta sitä ei kuitenkaan tullut, mummo sanoi ja pudisteli päätään.
Minun täytyy nyt lähteä, mummo sanoi ja pussasi poskeani ja katosi valon saattelemana pimeyteen.
– Aah, kylmää!!!!! huusin. –Siitäs sait unikekoo, huusi Daniel ja ampui minua vesipyssyllä uudelleen.
– Mä olen ihan märkä, tiuskin ja menin sisälle.
-Amanda, mummon hautajaiset alkavat kahden tunnin kuluttua. Alahan jo vaihtaa vaatteita, äiti huuteli parvelta.
'–Joo, joo, huusin takaisin.
Olimme viimein valmiit hautajaisiin. Olin valinnut mustan paljettimekon. Sen oli mummo tehnyt minulle 12-vuostislahjaksi. Olimme juhlapaikalla ensimmäisiä. Heti meidän jälkeen ihmisiä alkoi tulvia sisään.
Kaikki hakeutuivat paikoilleen ja pappi saapui.
–Hyvä omaiset ja tuttavat. Olemme saapuneet tänne Pyhän Valon kappeliin saattamaan Irma Inkeri Lundin haudan lepoon, pappi aloitti. Hetken kuluttua veimme kukin seppeleen arkulle.
–On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy….äiti luki itkua pidätellen. Seuraavana olivat vuorossa mummon sisarukset ja ystävät.
Parin virren jälkeen oli aika saattaa mummo kotimaansa multiin. Kävelymme oli kuin hidastettua marssia. Äiti oli antanut minulle ja Danielille punaiset ruusut. Miehet laskivat mummon arkun hitaasti alas hautaan. Heitimme ruusut ja samassa kaivoin medaljongin taskustani.
Katselin sitä hetkenä kädessäni ja puristin rintaani vasten. Sitten heitin sen hautaan Se kilahti arkun kanteen ja putosi kuopan pohjlle Miehet lapiovat multaa hautaan.
Multa kopsahteli arkun kanteen, kunnes kantta ei enää näkynyt. En voinut uskoa, että vielä pari tuntia sitten olin nähnyt mummon unessani. Toisaalta oloni oli kevyt, koska tiesin, että mummo oli hyvässä paikassa.
Kahvitilaisuuden jälkeen lähdimme kotiin. Olin täynnä kaikista herkuista, joita hautajaisssa tarjottiin. Vaihdoin hiostavat balleriinat ja mekon shortseihin ja t-paitaan.
Yhdeksän kuukauden kuluttua minulla oli uusi pikkusisko, Cara. Hän syntyi maaliskuun 11. paivä.
Kun jokin vanha päättyy, uusi alkaa. Niin minä uskon.
Loppu
