Ihan jokaisen tuvan seinällä ei riipu tsaarin ajan arvomerkkiä, poliisikonstaapelin miekkaa. Harvinainen muistoesine on Vilho Koivumaan seinällä kertomassa isän elämästä ja urasta.
Paavolan pitäjän Lapinkylällä 1876 syntynyt talollisen poika Johan Sakris (Sakari) Koivumaa joutui 22-vuotiaana mukaan arvontaan, jonka tulos ei tainnut olla kovin mieluisa.
Elettiin vuotta 1898 ja Suomi oli suuren Venäjän valtakunnan autonominen osa, jolla oli oma armeija. Lain mukaan asevelvollisia olivat kaikki 21 vuotta täyttäneet suomalaiset miehet. Mutta sotaväkeen joutui vain osa, ja heidät valittiin arvalla. Arpa lankesi Sakari Koivumaalle.
Arvonnassa valitut joutuivat kolmivuotiseen aktiivipalvelukseen. Nuori Sakari astui palvelukseen 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonaan marraskuussa 1898. Talvet oltiin Oulussa, kesät harjoittelemassa Venäjän puolella Pietarin lähellä isolla sotilasleirillä.
– Kerran oli tullut kova ukkonen ja venäläiset olivat yrittäneet tykillä ampua pilviä hajalle. Eihän se onnistunut, Vilho muistelee isän kertomaa tarinaa.
Ensimmäisen vuoden nostomiehet olivat opetuskomennuskunnassa. Hyvin pärjännyt Sakari ylennettiin jefreitteriksi huhtikuussa 1900. Saman vuoden syyskuussa pataljoonan päällikkö allekirjoitti kaavakkeen, jossa luki:
”Päällikkö tekee tiettäväksi, että koska 4:ssä Oulun Suomen Tarkk’ampujapataljoonassa avonaiseksi tulleeseen nuoremman aliupseerin virkaan uudestaan asettamisessa minun muistooni on tullut Jefreitteri Johan Sakris Koivumaa, katson hänen tähän virkaan kykeneväksi, sentähden olen minä tahtonut nimittää ja määrätä, niinkuin myös tämän avonaisen valtuuskirjan kautta nimitän ja määrään hänet Johan Sakris Koivumaan olemaan nuorempana aliupseerina mainitussa pataljoonassa. Jota asianomaiset noudattakoot.”
Kun kolme vuotta tuli täyteen, vapautettiin Sakari palveluksesta ja siirrettiin reserviin 1901. Mukaansa hän sai 4. Oulun Tarkk’ampujapataljoonan päästötodistuksen, jossa todetaan:
”Johan Sakris Koivumaa palvelusajallansa pataljoonassa on osottanut oivallista käytöstä.”
Palveluksen jälkeen Sakari tuli kotiin Koivumaanperälle. Ilmeisesti hän jossain vaiheessa ilmaisi viranomaisille olevansa kiinnostunut poliisin työstä, sillä tammikuussa 1911 tuli kirje:
”Oulun läänin Kuvernööri tekee tiettäväksi: Että koska täyttäessäni avoimeksi joutunutta poliisikonstaappelin virkaa Paavolan nimismiespiirin Lapin kylässä huomiooni on tullut entinen aliupseeri Juho Sakari Koivumaa, tahdon minä täten määrätä hänet Juho Sakari Koivumaan poliisikonstaappeliksi Paavolan nimismiespiiriin, asuntopaikkana Paavolan pitäjän Lapin kylä, niillä oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin tätä virkaa lain ja asetusten mukaan seuraavat.”
Virkamerkeikseen Sakari sai muun muassa nyt tuvan seinällä roikkuvan miekan ja poliisivyön.
– Silloin on ollut sellainen tapa. Ne on olleet niin kerskalliset poliisin arvomerkit ja aseet, hymähtää Vilho.
Nimismiespiirin haastemieheksikin Sakari nimitettiin ja hän oli kylän arvostettu poliisi, jota esivalta muisti. Oulun lääninkanslia lähetti konstaappelille todistuksen helmikuussa 1913:
”Armollisen käskyn perusteella...on tämä todistus annettu Konstaappeli J.S. Koivumaalle siitä, että hänelle on suotu oikeus rinnassa kantaa Romanowin suvun 300-vuotisen hallitsijariemujuhlan muistoksi Armossa säädettyä vaaleasta pronsista lyötyä mitallia.”
Ensimmäisten poliisivuosiensa aikana Sakari näki Venäjän sortotoimien kiihtyvän. Mitä tiukemmalle ruuvia väännettiin, sitä enemmän suomalaiset tsaarin valtaa inhosivat. Syntyi jääkäriliike ja alkoivat salaiset matkat Ruotsin kautta Saksaan.
– Isän virkatyöhön olisi kuulunut jääkäreitten jahtaaminen, mutta ei täällä jahdattu. Isä oli rauhan aatteen mies, tietää Vilho.
Syttyi sisällissota ja punakaarti otti vallan Paavolassakin. Poliisi riisuttiin aseista ja kaartilaiset tulivat hakemaan Sakarilta aseet ja virkamiekan.
– Isä sanoi, että ei kai hänen olisi ollut pakko aseita antaa. Jos hän olisi ollut yksin, olisi päässyt pakoon, mutta kun oli vaimo ja pieni lapsi niin näki paremmaksi antaa periksi, Vilho kertoo.
Sodan jälkeen Sakari sai takaisin niin aseensa kuin poliisitoimensakin. Hän sai myös Suomen valtionhoitaja, ylipäällikkö Mannerheimilta vapaussodan muistomitalin.
Itsenäinen Suomi tarvitsi päteviä poliiseja ja valtio perusti väliaikaisen poliisikoulun. Muodollista pätevyyttä tarvitaan, tuumi Sakari ja meni Helsinkiin koulun penkille. Kotiin hän tuli päästötodistuksen kanssa 1922.
Lainkuuliaisia poliiseja kaivattiin, sillä viinan kanssa lotraamiseen oli lopen kyllästytty ja julistettu kieltolaki 1919. Juomista laki ei lopettanut, vaan johti kukoistavaan pirtun salakauppaan. Jokivarressa salakuljetuksen keskus oli Siikajoki, josta pirtu valui sisämaahan päin.
– Isä jahtasi pirtukauppiaita ja kun niitä saatiin kiinni, tuotiin ne kymmenen litran pirtukanisterit meille kotiin talon alle kellariin säilöön, muistelee Vilho.
Kieltolaki kumottiin 1932 ja kyläpoliisin työ helpottui. Eläkkeelle 60-vuotias vanhempi poliisikonstaapeli Sakari Koivumaa jäi vuonna 1936. Hän kuoli jatkosodan ensimmäisen talvena 1942.
– Isä jäi sairasvuoteelle kun lähdin sotaan. Enpä lähtiessä tiennyt, että en isää enää elossa näe, Vilho huokaa.
