Aina joskus saa kuulla valitusta, etenkin vanhemman sukupolven suusta, tuputtavista kauppiaista. Sellaisista, jotka tulevat ihan pyytämättä eteen kysymään miten voisi olla avuksi. Ettäs kehtaavat.
Noille ihmisille haluaisin esittää seuraavan kysymyksen. Oletteko nyt tyytyväisiä kun kaikki hiemankin palvelulle haiskahtava on siirretty verkkojen ja pilvien kädenkoskemattomiin? Oletteko ilahtuneita, että teille annetaan kaksi tuntia aikaa tiistaisin lounaan jälkeen varata paikka hammaslääkärin jonoon? Oletteko onnellisia huudellessanne myyjää Vatikaanin kokoisen marketin käytävällä?
Tietenkin kärjistän. Meille suomalaisille on ihmeellisen vaikeaa ottaa ystävällistä asiakaspalvelua vastaan. Ystävällisyys ei voi olla aitoa, jos siitä hyötyy edes tipin verran. ”Minähän en asuntolainaasi maksa”, tokaisi asiakas paikalliselle yrittäjälle naapurimaakunnassa. Yhden elanto on aina toiselta pois, näinhän se menee.
Ehkä meitä on vain liian vähän. Maaseudulla ja pikkukaupungeissa yhteisöllisyys hyppää iholle kyselemättä. Hankala olla palveltavana, kun apteekin myyjä on vanha koulukaveri ja tarjoilija exän nykyinen säätö. Hävettää, jos ei osta mitään. Hävettää palauttaa oluttölkkejä. Hävettää asioida liian lähellä kasvotusten, kun on tottunut tervehtimään parin sadan metrin päästä.
Samaan aikaan suurkaupungeissa haikaillaan pienten yhteisöjen äärille. Villaget ovat rikkaimpien asutusalueita. Kun meillä rakennetaan ostoskeskuksia, Amerikassa suljetaan niitä. Ja taas syynä on isoimpien ketjujen siirtyminen nettiin.
Ei käy kieltäminen etteikö netti olisi helpottanut monia asiointeja. Silti monet laitokset kieltäytyvät totaalisesta palvelemisesta, ellei ole käynyt täyttämässä yhtä tiettyä lomaketta netissä. Tuolloin oikein kaipaa vanhanaikaisia jonoja, joissa voi kokea vieraan hien ja ihmisten hitauden tuottaman angstin perinpohjaisesti. Sillä kumpi on parempi paikka jalostaa sitä kuuluisaa suvaitsevaisuutta, jono vai some?
PS. Kolumnin aiheen antoi minulle naapurikaupungin urheilukauppa. Kiitos luontevasta palvelusta!