Lauantai-iltana kuuluva kellonkumahdus ei herätä ainakaan varttuneemmassa väessä ihmetystä. Korkeintaan mielessä käy, että jokos se on ilta noin pitkällä. On ehtookellojen aika.
Kuudelta lauantai-iltaisin soitettavat ehtookellot ovat jo vuosisatojen ajan muistuttaneet seurakuntalaisia pyhän eli sunnuntain alkamisesta. Samalla ne ovat muistuttaneet tulevasta lepopäivästä ja kutsuneet Herran päivän viettoon.
Ehtookellojen soittaminen ei kuitenkaan ole enää itsestäänselvyys, etenkään monikappelisissa seurakunnissa.
Säädösten mukaan niiden on kuitenkin soitava ainakin yhdessä kirkossa. Näin myös Siikalatvalla, jossa kirkkoja on viisi.
– Ehtookellot soivat säännöllisen epäsäännöllisesti jossain päin seurakuntaa, riippuen siitä, missä päin seurakuntamestarit ovat menossa, talouspäällikkö Tarmo Myllykoski kertoo.
Piippolan kappelineuvostossa viikoittaista perinnettä haluttiin kuitenkin jatkaa.
– Me päätettiin, että soitetaan talkoilla, jotka likellä on, kellonsoittorinkiin kuuluva Enna Junno kertoo.
Kelloja soitetaan tapulin alakerrasta naruja vetämällä. Se sujuu keneltä tahansa, mutta enemmän huolta aiheutti tornin raskastekoisten luukkujen avaaminen sekä torniin kiipeäminen. Etenkin talvella suntion urakka oli melkoinen, sillä lumi löysi tiensä myös tapulin sisäosiin.
– Rappuset oli talvella tosi liukkaat. Olen minäkin joskus tullut sieltä alas niin, että takamus oli mustana, seurakunnan lapsi- ja nuorisotyössä sekä diakoniapuolella uransa tehnyt Junno naurahtaa muistoilleen.
Hän on ottanut joskus soittokaveriksi myös lapsia, joille tehtävä on ollut sekä mieluinen että jännittävä. Lapset ovat aistineet tapulin arvokkaaksi paikaksi, jossa ei ole sopinut turhia riehkasta.
– Kävin joskus jo päiväkerholaisten kanssa soittamassa, jos kellonsoittaja ei itse päässyt. Lapsille pitäisi saada näitä perinteitä jaettua.
Piippolan Kappelineuvostoon kuuluva Johannes Hyytinen pohti luukkuasiaa ja lupasi tehdä sille jotain. Piippolan käsi- ja taideteollisuusopiston rehtorina aiemmin toiminut mies on tunnettu siitä, ettei hän siedä jahkailuja, vaan tarttuu toimeen. Eikä kokouksesta mennyt kuin kolmisen viikkoa ja luukkujen aukaisusysteemi oli jo valmis.
Tapulin rappusten alapäässä on siistissä rivissä naruja, joista vetämällä luukut aukeavat vaivattomasti. Kutakin luukkua varten on kaksi narua/kapulaa, joista toinen on aina kiinnitettynä otelautaan. Kapuloihin merkityt kirjaimet kertovat puolestaan käyttäjälle, onko luukku auki vai kiinni.
– Ei minulla piirustuksia ollut, piti vain etsiä optimaalisin ratkaisu, mistä narut kuljettaa. Tässä minä kattelin ja suunnittelin, eläkkeellä oleva opetusneuvos naureskelee.
Tapulissa käyneet ymmärtävät, ettei narujen ja niiden ohjareiden kiinnitys käy tuosta vain. Hyytinenkin myöntää paikkojen vaikeakulkuisuuden, ei sinne rouvaa passannut päästää katsomaan, olisi jäänyt työ pian kesken.
– Pitihän tuolla vähän rimpuilla, myös osan kellonsoittovaijereista naruihin vaihtanut mies myöntää.
Sen verran mielissään luukkujen aukaisumekanismia testanneet suntiot olivat, että sellainen haluttiin muihinkin seurakunnan kirkkoihin. Nyt kaikissa on narumekanismilla toimivat luukut, mikä helpottaa suntioiden työtä suuresti. Eikä systeemin hinta ole päätä huimaava
– Narua meni lähes kilometri, ohjausrullia noin 200. Viiden kappelin avausmekanismit maksoivat yhteensä alle 3000 euroa, kun sähköinen mekanismi maksaisi 3000-4000 euroa per tapuli, oman työnsä kokonaan talkoillen tehnyt Hyytinen paljastaa.
Myllykoski kiittelee Hyytisen tehneen melkoisen urakan. Mekanismi parantaa myös turvallisuutta, mikä osaltaan edesauttaa vapaaehtoistyön mahdollistumista.
– Vielä ei ole innokkuutta muualla näkynyt, mutta olisihan se täysin eri juttu, jos ehtookellot kyläkunnittain kuuluisi, Myllykoski kannustaa.
(Juttua korjattu ja tarkennettu sähköisen luukunaukaisumekanismin hinnan osalta. Yksi nolla uupui, eli sähköisen mekansimin hinta olisi ollut jopa 4000 euroa, ei 400, kuten lehtijuttuun oli epähuomiossa jäänyt.)