Kolumni

Ei olla poikasia enää

Jäsenet ovat kankeat. Ensimmäiset askeleet sängystä nousun jälkeen täytyy ottaa harkiten, vaikka yöllä on täytynyt nousta ainakin kerran vessaan. Loman viimeisen viikonlopun kaveriporukan golftapahtuma on käynnistänyt sisällissodan, jossa elimet hakevat paikkaansa. Pelkään, että henki menee. Kohta pelkään, ettei menekään ja mieltä vaivaa matalapaine.

Täytin heinäkuussa 43 vuotta, mikä sellaisenaan ei ole kummoinen juttu, mutta jotain ne vuodet silti muuttavat. Kaverit ympärillä vanhenevat ja myös heillä on vaivoja tai ainakin niistä puhutaan enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ennen puhuttiin naisista, nyt kivuista ja säryistä. Niin se vain menee.

Teininä olin kuolematon. Seilasin vailla murheita päivästä toiseen ja tuntui, että teki mitä hyvänsä, onni oli lopulta myöten. Ja olihan se, sillä asiat olisivat voineet mennä kohdallani paljon huonommin.

Tänä päivänä ymmärrän, että elämän yleiset todennäköisyydet koskettavat myös minua – ja kuten ihan viime aikoina on saanut huomata, niin ne koskettavat myös muita ikätovereitani. Viimeisen vuoden, parin aikana puolenkymmentä vanhaa kaveria tai kaverin kaveria on siirtynyt autuaammille metsästysmaille ja pallokentille. Viimeisin niistä kirpaisi kovasti, vaikka ihan viime vuosina emme olleet suuremmin tekemisissä. Mutta kun uutinen kaverin poismenosta kantautui heinäkuussa korviini, en voinut olla muistelematta niitä satoja tunteja yhteisen kouluajan, yhteisten harrastusten ja pihapelien parissa. Liian nuorena meni hänkin.

Elämä on ainutkertaista ja se, että juuri sinä tai minä saamme tallustaa tällä isolla pallolla, on epätodennäköisten sattumien summa. Kun joku jättää leikin lopullisesti, ei voi olla arvostamatta sitä, että itse saa jatkaa. Edellispäivänä ärsyttänyt jälkikasvun kitinä ei tunnu enää miltään, vaan vatsassa tuntuu onnellisuuden kouraisu, kun saa katsella sängyssään sikiunessa tuhisevaa taaperoa. Rintaan hiipii tunne, että tekisin tuon vuoksi mitä vain. Ihan mitä vain!

Ihminen on hölmö – ainakin valtaosa meistä. Ainakin kolme varttia täydestä vuodesta menee mitättömiä murehtiessa, sosiaalisessa mediassa riidellessä tai muuten vain negatiivisten ajatusten parissa. Kun hetkeksi ottaa pään pois hanurista, voi nähdä sen isomman kuvan, joka kertoo, että asiat ovat oikeasti varsin hyvin ja muualla menee kehnommin. Meillä on Sanna ja Sauli, venäläisillä Vladimir ja jenkeillä Donald. Meillä on korona, mutta niin on muuallakin, ja Libanonissa räjähti muutaman ihmisen huolimattomuuden vuoksi iso osa pääkaupunkia taivaan tuuliin. Kun minä olen ollut huolimaton, olen unohtanut likaiset sukat lattialle tai kirjoittanut Siikajokilaaksoon virheen, joka pitää oikaista. Sapettaa kovasti, mutta mittasuhteet on silloinkin hyvä muistaa. Mokasin, mutten sentään päättänyt säilötä puolta miljoonaa kiloa ammoniumnitraattia Kreivinsaareen kipinää odottamaan.

Juha Honkala