Koulukiusaamisesta kertovan näytelmän käsikirjoitus perustuu mukana esityksessä olevan Janne Kinnusen omaan historiaan. Näytelmän ensi-ilta oli vuonna 2014 ja sen jälkeen sitä on esitetty 284 kertaa eri puolilla Suomea ja kerran myös Roomassa, Italiassa.
– Tämän esittäminen on ainutlaatuista ja antoisaa, saa heti nähdä yleisön reaktion. Olen halunnut teatterialalle, että voin muuttaa maailmaa, ja tässä se toteutuu, Kinnunen kertoi ennen esitystä.
Kinnuksen mukaan reaktiot esitykseen ovat aina samanlaisia, mykistyneitä. Kosketuspintaa aiheeseen tuntuu monelta löytyvän joko kiusattuna, kiusaajana tai hiljaisena hyväksyjänä.
Useimmat esityksistä on pidetty yläkouluissa, joissa opettajat ovat ihmetteleet yleisön hiljaisuutta.
– Ei kukaan ole ruvannut lällättään, Kinnunen avaa asiaa.
Välillä joku saattaa reagoida tunteellisestikin, kun muistot nousevat pintaan.
Janne Kinnusta alettiin kiusata ala-asteella. Hän muistaa mistä kaikki alkoi. Hän oli lähestynyt muutamaa lasta ja miettinyt, että siinäpä kivan oloisia kavereita. Jostain syystä nämä henkilöt olivat alkaneet hakata Kinnusta kepeillä ja lopuksi pukanneet hänet muurahaispesään.
Päivittäistä kiusaamista jatkui kolmen vuoden ajan. Eräänä päivänä Kinnusen ollessa 12-vuotias hän oli lukenut kotona Hämähäkkimies-lehteä ja juonut ruusunmarjateetä. Kello oli raksuttanut seinällä ja yllättäen Kinnuselle oli tullut tunne, ettei jaksa enää.
– Menin ja otin aseen kaapista, laitoin piipun suuhun ja mietin, että tänään on kaunis päivä kuolla, Kinnunen kertoo näytelmässä.
Kun tämän tapahtuman jälkeen Kinnusta oli taas kiusattu, hänellä oli mennyt hermot ja hän oli hakannut kiusaajaansa kakkosnelosella selkään. Tämä löi takaisin niin että Kinnusella murtui nenä. Sen jälkeen kiusaaminen loppui kokonaan.
Yläasteella Kinnunen oli unohtanut kiusaamisen, mutta oli ollut äärimmäisen vihainen.
– Ajauduin punk-musiikin pariin ja teatterikorkeaan opiskelemaan ja pääsin oikealla tavalla purkaan vihaani, hän kertoo selviytymisestään.
Teatterikoulussa kaikki palasi taas mieleen.
– Näin itseni koulun pihalla verkkoaidan takana ja muistin olleeni koulukiusattu. Mulla on ollut kohta 30 vuotta sisällä iso haava. Mä en halua että kukaan muu joutuu elämään tän saman helvetin läpi, hän kertoo motiiveistaan näytelmän tekemiseen.
Esityksen jälkeen yleisölle tarjotaan aina mahdollisuutta keskusteluun. Erällä kerralla eräs tyttö oli noussut seisomaan ja sanonut ”tää on ihan ku mun elämää, minua on kiusattu ja kiusataan edelleen ja syyllinen on tuolla” ja hän oli osoittanut sormellaan yleisössä istunutta poikaa. Toisella kerralla eräs poika oli rynnännyt kiusaamansa pojan luo, ja sanonut että ei ollut tajunnut mitä oli tehnyt ja pyytänyt anteeksi.
Nämä ovat Kinnuselle osoituksia siitä, että esitys on tuottanut toivottua tulosta ja saanut ihmiset pohtimaan asiaa. Pulkkilassa pohdintaa herätti esityksen aikana kuultu laulu, jonka sanat olivat erään 13 vuotiaan tytön facebookkiin tulleista kommenteista: ”Hutsu, mitä maksaa tunti. Äitis on ruma läski, jolla on parta. Kuulin että haiset pahalle, semmoiselle vanhalle kalalle.”
– Minkälainen minäkuva tulee kun kuulee tuollaista vuodesta toiseen, pohti yleisössä istunut nainen.
Pohdintoja aiheutti myös se, miksi lapset eivät kerro aikuisille, että heitä kiusataan.
– Ihminen itse vaan tietää, että se on kiusaamista, Kinnunen selitti asiaa omakohtaisen kokemuksensa kautta. Kiusaamista myös vähätellään ”ei tää oo kiusaamista, tää on vain läppää”.
Kinnunen on huomannut, että etenkin tytöillä kiusaaminen esiintyy ulossulkemisena ja sitä tehdään sosiaalisessa mediassa. Tytöillä kiusaamiskokemukset purkaantuvat usein viiltelynä. Kiusaajat tarvitsevat myös yleisön, joka palkitsee vaikenemalla ja hyväksymällä. Usein kiusaamiseen ei uskalleta puuttua, koska pelätään joutumista itse sen kohteeksi, mutta aikuisena harmitellaan, miksi ei ollut rohkeutta mennä väliin.