Jos on kokemusta, näkemystä ja hyvät välineet, voi pilkilläkin saada kalaa – ja paljon. Niin paljon, että sopivasti touhukas tai visu isäntä ruokkisi pienen perheen monta päivää viikossa. Sellainenhan ei voi pitää paikkansa? Ei ainakaan sillä kokemuksella mitä toimittajalla itsellään oli. Pilkkimistä tulee nimittäin kokeiltua keskimäärin kerran vuodessa. Koskaan ei ole nykäissytkään.
– Mennään käymään. Kyllä sieltä kalaa tulee. Jos ei kymmeniä kiloja, niin lähes, Tuomas Ketola lupaa.
Hetken sovittelun jälkeen aika, paikka ja pilkkimään lähtevä kokoonpano on valmis. Ketolan lisäksi jäälle lähtee toinen siikajokinen mies. Henkeen ja vereen kalamies ja sopivasti pelimies Markku Tyybäkinoja.
– Ajele aamukahdeksalta tähän meille ja ajetaan siitä kelkalla pelipaikoille, Ketola ehdottaa.
Maanantaiaamu kello 8, Siikajoki
Ajan Ketolan kotipihaan, pakkasta on letkeät 18,5 astetta. Ketola huikkaa ovenraosta kahville. Lapsin sisään, riisun enimmät vaatteet ihmettelen kun Ketola istuu tyynen rauhallisena keittiön pöydän ääressä kalsareissaan.
– Ei ole myöhästymisfobiaa sinulla, kommentoin sovitellessa toppahousuun verhottua persausta keittiön jakkaralle.
– En muistanut, että nyt siirryttiin kesäaikaan, mies puolustelee.
Kahvit tauluun, kalsarimiehelle haalarit niskaan ja kamat moottorikelkan perässä vedettävään rekeen.
– Aja autolla satamaan. Tullaan Markun kanssa sinne ja hyppäät sieltä sitten kelkan kyytiin.
Puoli tuntia myöhemmin Varessäikässä ei näy ketään. Ei ole fobiaa, ei. Hetken päästä Ketola kurvaa paikalle, Tyybäkinoja huristelee jo meren jäällä kohti Liminkaa.
– Markulla tuli teltan kanssa murheita ja minulla alkoi öljyvalo palaa. Kohta tulee täydennystä, perustelee Ketola viivästystä.
Teltan? Antaa olla. Parempi kuin ei liikaa kysele...
Kiskon kypärän päähäni samalla kun Ketola juottaa menopelilleen öljyä. Tyybäkinoja näkyy enää punertavana pisteenä horisontissa. Näyttää siltä, että siirtymä on pitkä. Äijät kyytiin ja menoksi. Aurinko paistaa, pakkanen pureskelee ja ajoviima tuntuu puskevan läpi vaatteiden. En ole yleensä kateellinen mistään, mutta tällä haavaa Ketolan talvivarustus näyttää omaani paremmalta. Kyyristyn Ketolan selän taakse. Hampaat kalisevat ja sormiakin paleltaa. Tulee pitkä päivä...
Pian kelkka pysähtyy ja huomaan, että Tyybäkinoja on jo asemissa. Mies siristelee silmiään auringonpaisteessa nauttii elämästään. Miehellä on kelkan perässä vedettävä kätevä kahden hengen teltta leveällä istuimella. Tuosta teltasta oli siis kyse.
– Mene Markun kanssa telttaan, niin pysyt hengissä, Ketola nyökkää ja Tyybäkinoja tekee tilaa viereensä.
– Kairataanko toinen reikä? mies kysyy, mutta tyydyn aluksi sivustakatsojan, kyselijän ja valokuvaajan rooliin.
70 kiloa päivässä täyttä totta
Tyybäkinojan kalastusvarustus herättää kunnioitusta. Reikään uitetaan jopa kailuluotain ja käytössä on osittain tehdasvalmisteiset ja osittain kotitekoiset välineet.
Liukupilkki on aikamiehen vaaksan mittainen metallinen lätkä, jonka avulla syötti ui reiästä hieman sivuun ja se herättää liikkeellään ahvenien huomion. Yritän tiedustella sijaintiamme, mutta ilmassa leijuu salaperäisyys.– Kymmenkunta kilometriä Siikajoelta. Ei sitä tarkkaa paikkaa voi kertoa. Katso, nyt siellä on kala, Tyybäkinoja nyökkää kaikuluotainen näytön suuntaan.
Ei ole enää, sillä kala on jo jään päällä. Pieni ahven, mutta tyhjää parempi.
– Kun parvi on syönnillään, täytyy pilkki saadan nopeasti takaisin. Silloin kala iskee jo liu’usta ja ahventa saa nostaa ihan solkenaan.
Tyybäkinojalla on käytössään kehivapa, jolla siima kehitään vavan kahvassa ja nokassa olevien tappien väliin. Sillä vältetään siimasotkut ja kala nousee lähes yhtä nopeasti kuin käsipelillä.
– Kehivavalla pilkkijä voi pitää kyynärpäät polvissa silloinkin kun kalaa tulee. Pilkkijä on sellainen, että kun yksi saa jostain, muutkin menevät sinne. Kun väkeä on paljon ja muut näkevät, että kätesi käyvät jatkuvasti, sinut kairataan nopeasti jäälautalle, Tyybäkinoja huomauttaa.
Reilu 5 vuotta pilkkinyt Tyybäkinoja kertoo, että täysin kalatta ei jäädä koskaan, mutta syöntipäivissä on eroja. Paras päivä viime keväänä tuotti 70 kiloa ahvenia.
– Ei niitä jaksa enää fileoida. Yleensä omat ahvenet menevät suoraan eteenpäin. Siitä huolimatta kaikki eurot mitä tulee myös menee, Tyybäkinoja heittää.
Kohelluksenkautta
Tyybäkinoja laittaa makkarat tulille. Käytössä on pilkkiteltan lämmitykseen tarkoitettu kaasukäyttöinen lämmitin, joka ajaa myös asiansa matkagrillinä.
Tätä ennen mies on kairannut kädettömälle kalamiehelle oman reiän.
– Pitäähän sun myös pilkkiä. Laitetaan ”morri” uimaan.
Helpoksi on elämä mennyt, kun semi-pro kalamies valmistelee kaiken. Laittaa jopa kärpäsentoukat koukkuun ja pudottaa syötin avantoon. Loppu on kiinni itsestäni.
– Laske alas vaan, konkari neuvoo.
Tunnustelen kehivapaa ja heti nasahtaa. En malta kehiä vaan kiskon kalan jäälle käsipelillä. Tyybäkinoja naureskelee vieressä, kun kohellan siimojen kanssa.
Voitonriemu on melkoinen ja homma jatkuu. Kala syö mielestäni erinomaisesti, mutta Tyybäkinoja on lievästi eri mieltä. Silti ahventa nousee tasaisesti.
Viitisen tuntia lähtöhetkestä olemme takaisin Varessäikässä. Yksinään pilkkineellä Ketolalla on puoli pönttöä ahvenia ja Tyybäkinojalla toinen mokoma. Mies kaivaa repustaan osuuskaupan muovipussin, kippaa pönttönsä sisällön kassiin ja ojentaa sen minulle.
– Vie kotiin, laita fileeksi ja syötä pojallesi. En minä näitä tarvitse, Tyybäkinoja heittää.
Kun ilmoitan, etten hallitse kalan käsittelyä, tulee Ketolalta ratkaisu kuin apteekin hyllyltä.
– Youtube auttaa. Sieltä löytyy kaikki, Ketola naurahtaa.
Ja löytyihän sieltä. Osa fileestä meni täydelliseksi mössöksi, mutta sen verran saatiin myös veitsen kanssa onnistumisia, että nainen ja kaksi poikaa saivat yhden päivällisen isännän hankkimista kaloista. Näinköhän toimistotaistelijasta kasvaa erämies?
