Lapsena huiskutin heipat jokaiselle teurasautoon kävelevälle sonninmullikalle ja annoin jäähyväishalauksen jokaiselle viimeiselle matkalleen lähtevälle lehmälle. Taisipa toisinaan kyynelkin pirahtaa, kun ajattelin mikä on tämänkin lempilehmän edessä.
Mummon kanoja kävin omin päin hoitamassa ja kesyjähän niistä tuli. Niinpä murheen päiviä olivat ne, jolloin pappa kirveen kanssa karsi munimattomien laumaa.
Lapsi luonnostaan arvostaa eläimiä ja pitää niitä lähes tasavertaisina kumppaneina. Aikuisena eläinystäväkin suhtautuu varsinkin tuotantoeläimiin käytännöllisemmin. Onneksi, sillä muuten ei olisi meheviä pihvejä ja maitotilat olisivat jo aikoja menneet konkurssiin eläkeläislehmien vuoksi.
Ihan täysin en ole kovettunut, sillä minua yhä surettaa jokainen tielle liiskaksi ajettu siili, orava, jänis tai lintu. Usein ihmettelen, miksi eläin on jätetty tielle kuin roska.
Kerran autoletka esti fasaanikukkoa ylittämästä 8-tietä. Näin kun se aikansa kärkyttyään lähti, ja saman tien höyhenet pölähtivät. Kukaan ei pysähtynyt siirtämään pakettiautoon törmännyttä lintu-parkaa tien sivuun. En minäkään, vaan ajoin ohi itkua pidätellen ja tunsin itseni kurjaksi ihmiseksi. Ei 8-tien vilkkaassa liikenteessä ei noin vain pysähdytä, puolustelin itseäni.
Eläin – tunteva, oppiva ja päättelykykyinen olento – ansaitsisi kuitenkin vähän enemmän arvostusta. Yhden pienen jarrutuksen verran, edes sen verran, ettei sen päälle ajettaisi tahallaan. Kuollutkin ansaitsisi sen viisi minuuttia, mikä tien poskeen siirtämiseen menee. Tai edes myötätuntoisen ajatuksen. Eläimistä välittäminen pitää meidät inhimillisinä olentoina.