Tulevaa, ensi viikon juhlalehteä koostettaessa pääsin jututtamaan Siikkiksen vanhempaa tekijäpolvea. Heidän kanssaan poristessa tajusin, ettei lehtityö ole miksikään muuttunut, mutta maailma on liikaakin.
Ihmiset ovat ihmisiä ja joka vuosikymmenelle riittää omat arkkityyppinsä ja erikoisuutensa. Uutisoinnin kärjessä ovat kunnat ja yritykset, niiden nousut ja laskut. Harva aihe on sinällään vanhentunut, vaikka näkökulma olisikin.
Yhä tärkeimpinä työkaluina toimivat kynä ja lehtiö. Enää ei vain riitä se, että osaat naputella juttusi vaikkapa vessapaperille ja pistää niine hyvineen linja-auton rahtipussiin kuvarullan tai pinnakkaisten kanssa. Toivoen, että valittu kuva on edes läheltäpititarkkuutta, teksti oikean mittainen ja kuvatekstikin osuva.
Ehei, kaikkeen tarvitaan nykytekniikkaa. Koneet kertovat kirjoitusvirheistä, sopivasta pituudesta ja kuvalaadusta. Onneksi saamme sentään vielä itse pistää sanoja peräkkäin, vaikka olenkin kuullut jo tekoälyn (huonosti) kirjoittamista tai kääntämistä kirjoista.
Tekniikan kehittyminen on tietysti huojentavaa, mutta sähkökatkon yllättäessä taittopäivänä voi iskeä kylmä hiki niskaan. Silloin ei auta, vaikka juttu löytyisi tulostettuna versiona, koska ilman sähköistä teknologiaa ei lehti enää valmistu.
Sähköinen uutisointi ja sosiaalinen media on puolestaan muuttanut ajantajuamme järkyttävästi. Nykyelämää värittää ajatus siitä, että kaiken pitää olla eetterissä heti, eikä vasta huomenna.
Ajankohtainen ja tuore uutinen ei siis enää tarkoita tällä tai jopa viime viikolla tapahtunutta, vaan jo edellinen ilta on vanhaa tarinaa. Toiset ovatkin tämän takia tuominneet paperiset lehdet kuolevaksi perinteeksi.
Toivoakseni näin ei ole ja aikalaisteni sekä tulevien polvien leikekirjat saavat Siikajokilaaksosta täytettä vielä toisen puolivuosisadan verran.