Kolumni

Elämää koiran jälkeen

On tämä outoa.

On outoa mennä kotiin, kun kukaan ei olekaan siellä vastassa. Ei tule kotihengetär häntä heiluen eteiseen, kun huikkaan että kotona ollaan. En ole osannut lopettaa huikkaamista, vaikka on outoa moikata tyhjää kotia.

Ei ole ketään katsomassa vetoavasti, että lähdetään ulos, joohan. Ei kukaan kerjää keittiössä, kun teen ruokaa tai yritän salaa ottaa kinkkuvoileipää. Jäätelönkin saan nautiskella sohvalla aivan rauhassa, kun ei ole anovia silmiä ja kuolaavaa turpaa pyytämässä jämiä.

Illalla en osaa mennä nukkumaan, kun ei tulla hakemaan. Ei kukaan tassuttele ovensuuhun katsomaan ihmettelevästi, että etkö aio kömpiä sänkyyn? Yksinkö täällä pitää nukkua?

Niin, nukkua. Sekin on vaikeaa, kun ei kukaan tuhise eikä kuorsaa vienosti lattialla sängyn vieressä omalla patjallaan.

Aamut ne vasta outoja ovat. Rutiinit ovat aivan sekaisin, kun ei ole pakko lähteä ulos jo ennen kuin on kunnolla edes herännyt. Ei tarvitse sonnustautua vedenpitävällä vaatekerralla eikä vetää perässä sadetta vihaavaa, vastahakoista koiraa. Eikä tulla kotiin toisessa järjestyksessä.

Pyörin yöpaita päällä keittiössä ja ihmettelen, mitä nyt pitikään tehdä. Pestä hampaat vai laittaa aamupalaa? Vai etsiä työvaatteet? Siinä tööväilyssä aamu kuluu nopeasti ja sitten myöhästyn töistä.

On outoa ulkoilla yksin. Iltakävelyn rutiini on helpompi säilyttää, mutta kyllä se niskasta ottamista vaatii. Sohvannurkka on niin mukava.

Mutta siinä loikoillessa tulee tunne, että nyt on mentävä. On kuin joku katsoisi minua ovelta vaativasti.

Koiran sydänlämpö vielä viipyy huoneissa. Kuulen, kuinka kynnet rapisevat parkettia vasten ja haistan tutun koiranhajun.

Makuuhuoneesta kuuluu kuorsausta, vaikka siellä ei ole enää koiran patjaakaan. Takaovella raavitaan varovasti ja halutaan tulla sisään. Melkein avaan oven.

En vielä muista, että olen yksin. Olen varma, että kaverini loikoilee lattialla tuossa tuolin takana ja ihan kohta se tulee luokse. Sydäntä särkee, kun muistan tosiasian: koiraa ei enää ole.

Lenkkikaverini, vahtikoirani ja ystäväni uskollisesti talutti minut läpi vaikeidenkin aikojen. Aina se rakasti ja oli vierellä, enkä ehkä olisi selviytynyt synkistä ajoista ilman sitä.

Olin ja olen Olga-koiralleni paljon velkaa. Siksi Olga täytyi päästää lähtemään, ja se lähti häntää heilauttaen.

Tarujen mukaan lemmikit kulkevat toiseen maailmaan sateenkaarisiltaa pitkin. Taival sinisellä kaarella on ollut sinikieliselle Olgalle kevyt ja koirien taivaan portilla sitä varmasti olivat vastassa edeltäjät Lilli, Weeti ja Nesta hännät heiluen.

No nythän sinä tulet, ne luultavasti sanoivat. Me olemme jo odottaneet sinua ja uutisia meidän omasta hassusta ihmisestä. Mitä sille kuuluu? Miten se on selvinnyt ilman meitä?

Miten se nyt pärjää?

Kirsi Junttila