Kolumni

En luovu pa­pe­ri­sis­ta va­lo­ku­vis­ta

Olihan siinä savotta, kun laitoin valokuva-albumeihin parin vuoden ajalta valokuvia, noin 300 kuvaa. Yleensä olen tallettanut valokuvat kansioihin heti, kun paperikuvat ovat postilaatikkoon kolahtaneet. Kuvia oli päässyt kertymään, kun viimeksi kivijalkakaupasta uusia albumeita etsiessäni en moista artikkelia perusmarketin valikoimasta löytänyt. Netissä tarjontaa kyllä on, mutta olen vielä arka nettiostoksille. Tällä kertaa olisin koronatilanteen vuoksi nettikauppaan turvautunut, mutta jätin ostoksen tekemättä, kun huomasin, että valokuva-albumeita löytyy kaupasta, joka sattui viime viikolla pakollisen kaupunkireissun varrelle.

Ennen kauppaan menoa piti kyllä hetki miettiä, otanko oikeasti sen riskin, että menen kaupungissa kauppaan, vaikka ei ole ihan pakko. Kun kaupan parkkipaikka oli suhteellisen tyhjä, uskaltauduin maski naamalla kauppaan. Albumit löydettyäni en muuta katsellut, vaan suunnistin suoraan kassalle.

Silmäkulmat kostuivat valokuvia kuvataskuihin laittaessa, kun katselin tyttären häistä otettuja kuvia. Kun hääpäivästä on kulunut jo reipas puolitoista vuotta, katseli kuvia aivan uusin silmin. Suosikikseni nousivat lapsenlapsestani ja hänen kanssaan lähes samanikäisestä häävieraasta otetut kuvat. Kuvista välittyy niin aidosti se, kuinka nämä kaksi tänttärällää ovat tutustuneet toisiinsa vauvaikäisestä lähtien. Tyttösten naurun voi melkein kuulla. Hääparin poseerauskuvista parhaimpia ovat edelleen ne, jossa myös lapsi on mukana, puhumattakaan kuvasta, joka heistä otettiin kotipihallaan kirkosta hääjuhlaan siirtyessä. Tietenkin jokkisharrastuksen parista toisensa löytäneet piti kuvata kilpurin kupeella. Oman värinsä kuvaan toi itseoikeutetusti hääparin kanssa kuvaan tullut perheen kissa.

Monta kertaa olen koronavuoden aikana siunannut sitä, että juniorin rippijuhlat ehdittiin viettää maaliskuussa juuri ennen kuin koronahelvetti oli irti. Varovaisia oltiin jo silloin, ja lähikontakteja pyrittiin välttämään, mutta onneksi yhteiskuvia ei jätetty ottamatta.

Olin jo ajatellut, etten enää postita perinteisiä joulukortteja, mutta päätös tuli pyörretyksi, kun huomasin alkutalvesta valokuvia tilatessa, että haluan muistaa useita perheeni rinnalla vuonna 2020 kulkeneita kohtaamisista muistuttavilla kuvilla. Joulukorttikuvan ottaminen sujuu vielä leikiten, kun höpötintillä on ikää vasta reilut kolme vuotta niin, että hän suostuu poseeraamaan mummolle korttikuvissa.

Yllätys oli, kuinka moni on kiitellyt söpöstä joulukortista, mutta ennen kaikkea kortin mukana tulleista valokuvista. Ääneen on ihmetelty, teettääkö joku vielä valokuvia. Mukava on ollut kertoa, että minä olen niin vanhanaikainen, että teetän. Vaikka kännykästä voi selata sillä otettuja valokuvia, ei se ole sama asia kuin paperikuvien katselu.

Uusi kuvatilaus lähtee taas pian taipaleelle, kun talteen on saatava jouluna otetut kuvat.

Sari Kihnula