Heikin pitkä ja mut­kai­nen tie papiksi – joka mutka on val­mis­ta­nut papin työhön

– Oli järisyttävä kokemus oivaltaa, että päivästä pidä kiittää illalla, vaan aamulla. Silloin suljetaan kiitokseen koko alkava päivä kaikkinensa, sanoo Heikki Pesämaa.

Kuva: Juha Honkala

– Oli järisyttävä kokemus oivaltaa, että päivästä pidä kiittää illalla, vaan aamulla. Silloin suljetaan kiitokseen koko alkava päivä kaikkinensa, sanoo Heikki Pesämaa.

Kuva: Juha Honkala

"Viimeisen kerran katson Dnepriin..." alkoi soida Heikki Pesämaan mielessä, kun hän katsoi valtavaa Hannoverin messualuetta. Oli vuosi 2002, ja Pesämaa oli ollut messuilla perheyrityksen lähettämänä. Raskas messumatka oli takana, ja Pesämaa päätti, ettei ikinä enää. Perheyritys oli yksi Suomen johtavia telekommunikaatioalan myyjiä, mutta se alkoi 2000-luvun alussa sairastaa Nokia-tautia, eli luovuus katosi ja yritys muuttui virastoksi.

– Messualueen liikennettä katsellessani tulin siihen tulokseen, että en enää halua pinnallisuutta enkä valhetta, Pesämaa kertoo.

Jo tuolloin hän astui tielle, joka johti lopulta pappisvihkimykseen. Pappismatka oli alkanut, vaikka Pesämaa ei sitä itse tiennyt.

Rohkean ja riuskan liikun Pesämaa oli tehnyt jo kuusi vuotta aiemmin. Pesäpallon ystävä oli valittu Oulun Lipon valmentajaksi, ja Pesämaan valmentamana Lippo sai 1993 pronssia, 1994 kultaa ja vielä 1995 hopeaa. Tiukan hopea-ottelun jälkeen mies lähti Barcelonaan päästäkseen eroon pukukopin tylsästä huumorista ja huulenheittosta.

– Päätin, että alan perustaa perhettä, Pesämaa kertoo.

Päätös oli niin luja, ettei hän ottanut vastaan tarjottua pelinjohtajan paikkaa eikä tarttunut viuhkaan, vaan meni Lillinsä kanssa yksiin 1996. Siitä alkoi yhteinen suunnan ja elämän totuuden etsiminen, ja sillä matkalla he ovat vieläkin.

– Nyt asumme 33. osoitteessa. Yhtään turhaa liikkua ei ole ollut. Mutta jos kaikki eläisi kuten me, Suomi olisi yhtä vauras maa kuin Norja. Remontteihin on haaskattu paljon rahaa, Pesämaa naurahtaa.

Vaimonsa kanssa Pesämaa perusti retriittikeskuksen Oulujoelle ja se toimi 12 vuotta. Ajatuksena oli luoda rauhan paikka vaikeuksien keskellä eläville ihmisille.

Keskuksessa he näkivät monenlaisia guruja, joita elämäänsä sisältöä etsivät keski-ikäiset naiset seurasivat. Hauraat ihmiset kaipasivat henkistymistä ja totuutta, mutta päätyivätkin puoskareiden käsiin.

– Tuli porukkaa, joiden tavoitteet olivat kyseenalaisia. Silkkaa petosta ja ihmisten hyväksikäyttöä. Havahduimme, että tämä ei ole oikea tie. Ihmistä ei saa puoskaroida. Uskomushoidot ovat sairas ilmiö, Pesämaa puuskahtaa.

Kokemukset johtivat hengelliseen herätykseen ja Hannoverin messukentän laidalla idulle noussut pappiskutsumus vahvistui. Sitten tuli lama juuri sopivaan aikaan ja kaatoi yrityksen. Opintojen vuoro, sanoi vaimo, ja pakotti miehensä teologiseen.

– Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen, Pesämaa sanoo.

Matka kohti pappeutta oli Pesämaan mukaan kuin entisen miehen käpälämäki: Kun lähtee sutta pakoon, tuleekin karhu vastaan.

– Lähdin etsimään Jumalaa ja tuli Jeesus vastaan. Se oli riemastuttava kokemus, hän kertoo.

Pappismatkalla miehelle on kirkastunut kaksi asiaa. Ensinnäkin totuuden etsimisessä tärkeintä on antaa sille tilaa; rukoilla ja tehdä työtä. Totuus löytyy Raamatun sivuilta, sitä ei tarvitse etsiä tornin nokasta, hän sanoo.

Toinen on tahto. Pappismatkan voi tehdä jokainen, eikä se ole menemistä jonnekin vaan pysymistä poissa jostakin. Sillä tahto pakottaa menemään, mutta poissa pysyminen on tahdon kieltämistä.

Pesämaa sanoo olevansa suuresti kiitollinen siitä, että tie on johtanut Raahen seurakuntaan. Voi asua kotona, mutta tehdä työtä muualla kuin Oulussa.

– Olen rukoillut tällaista toimipaikkaa, jossa saisi olla tekemisissä aitojen ihmisten kanssa, hän myhäilee.