Taittopäivän aamu alkoi ajatuksella kolumnivuorosta. Päätin, etten nouse vuoteesta, ennen kuin keksin "paremman" aiheen, kuin ainaiset lapsiperheellisen lallatukset. Puolen tunnin torkutuksen jälkeen oli pakko nousta ja siirtää päätöstä myöhemmäksi, eli viime hetkeen.
Aamupesulle seuraksi saapuva tyttönen virnisteli hammasharjansa kanssa ja kysyin, muistaako hän vielä hammaspeikkoleikkimme, jossa pesusta huolehtinut äiti metsästi lapsen suusta niitä himskatin karkulaisia, sanoittaen samalla peikkojen aivoituksia ääneen. Tyttö muisti.
Hammaspeikkoleikki on vain esimerkki niistä omaan nilkkaan osuvista aivotussauksista, jotka ovat kivoja hetkisen, mutta käyvät pitkän päälle työstä.
Viimeksi viikonloppuna kampitin itseni houkuttelemalla lasta lenkille naapurin ihanan koirulin varjolla. Olihan tämän päästävä lukemaan kaikki kylille jätetyt liruviestit.
"Moi Siri, nähtäiskö Peltoperällä ens tiistaina, olis kiva leikkiä hippaa! T. Sulo", ja niin edelleen. Voitte arvata, että kilometrin ja toistakymmenen "viestinluvun" jälkeen ideat alkoivat loppua, mutta lapsi tahtoi jatkaa vielä vähän edemmäksi. Kops ja auts.
Myönnän, olen höpöttäjien ja hassuttelijoiden huonetta ja sukua. Enkä varmasti ole höpöttelevän vanhemman roolissa ainoa. Kaikkihan tietävät, miten tuskastuttavan tylsiä hetkiä lapsilla voi olla ja kuinka niistä voidaan selvitä aivan pienellä ajatusleikillä.
On vain ihailtavaa, miten täysillä lapset voivat niihin leikkeihin lähteä ja rikastuttaa harmaitakin hetkiä.
Joskus ne saattavat muuntautua lapsen mielessä jopa aidoiksi tilanteiksi. Niin meillä kävi yksi kesäpäivä, kun sudenkorento Siiri istahti veneen airolle porisemaan. Oli se oikea, se kertoi asuvansa siinä telkänpöntössä yhdessä lintuemon kanssa! Ihan oikiasti! Vai oliko se sittenkin äiti...
Mielikuvitusleikkeihin eläytyminen ei välttämättä onnistu kaikilta, mutta tilannekomiikka avautuu ehkä paremmin. Toki aina ei sama ajatuskuvio avaudu vierustovereille, mutta silloin kun avautuu, ei paikalla ole väliä, onko se kirkko tai keskustori. On vain hytkyttävä mukana ja kiitettävä ilon lahjasta.
Aamupesun jälkeen tyttö marssii eteiseen, koppaa sielä Fingerborg-heijastimen ja ojentaa sen minulle juhlallisesti, kuin kunniamerkkiä ojentaen.
– Sää oot niin hassu äiti, niin saat tämän!, tyttären ele tuntui suorastaan liikuttavalta.
Edellisenä päivänä tämä oli nimittäin ilmoittanut ettei Höpö-Enoksi ristitty veljeni olisi enää höpö, vaan pelkkä eno. Eikä myöskään samankaltaisella luonteella "siunattu" sylikummi olisi enää Höpö-Pera. Ja ihan vain sen takia, että moinen höpöily kuulostaa kuulemma lapselliselta.
Ehkä hassu on tytön mielessä sanana hiukan aikuismaisempi, mutta minulle se on merkki, ettei peliä ole vielä menetetty.