Piippolassa viime viikolla vieraillut Finlandia -palkittu ohjaaja-kirjailija Juha Hurme tunnetaan lähes fanaattisena Pentti Haanpää-fanina. Hän lukee Haanpäätä jatkuvasti, mutta ei koe sitä pakkomielteisenä, vaan ihanana asiana, josta löytyy aina jotain uutta.
Nuori Pentti Haanpää aloitteli kirjailijauraansa likipitäen vuosisata sitten. Ja jos Juha Hurmetta on uskominen, Haanpään tekstit tulevat olemaan tuoreita vielä 100 vuoden päästäkin.
– Haanpään kaltainen nero ymmärsi lähes sata vuotta sitten, täysin aikansa mielipiteitä vastaan, eläintenoikeusasian, joka on nyt päivänpolttava aihe. Tällä tavalla me voidaan ennustaa Haanpäälle hyvää tulevaisuutta.
Luonnontieteilijän koulutuksen saanut Hurme viittaa eläinten kognitiivisten kykyjen tutkimiseen ja niissä tehtyihin läpimurtoihin. Ne ovat saaneet hänet näkemään evoluutioteorian hyvin tunteneen kirjailijan ihmisen ja eläimen suhdetta käsittelevät tekstit aivan uudessa valossa.
– Miten oikein hän on tajunnut ne asiat ilman näitä vahvistuksia. Haanpään teksteistä nousee esiin se, että eläimellä on oikeuksia, sitä ei saa häpäistä, Hurme toteaa nostaen esille muun muassa tarinat Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen sekä Lumirimppa.
Hurmetta on jossain haastattelussa kuvailtu elämään ankaran lempeästi suhtautuvaksi mieheksi ja se on helppo uskoa. Hän on kaikkiruokainen, joskin enemmän kasvis-kala -ruokavalioon painottuva tyyppi, joka puhuu eläinten oikeuksista kiihtymättä. Tavalla, joka on enemmänkin realistista toteamista kuin paasausta.
Ihmisiä isoiksi älykkäiksi apinoiksi kutsuva ohjaaja vain ihmettelee, kuinka meillä on oikeus kiduttaa ja tappaa kanssaeläjiä, joilla on ymmärrystä enemmän, kun tahdomme myöntää.
Pohjoisella pallonpuoliskolla törröttävän niemen historiaan pureutuvalla teoksella (Niemi) saatu Finlandia-voitto ei ole vaikuttanut Hurmeen elämään millään tavalla. Kuten ei neljä aiempaakaan, ei palkittua kirjaa. Haastatteluihin hän on suostunut vain, jos ne ovat syntyneet jonkin muun asian ympärille.
– Täälläkin olen Haanpään takia, en Finlandia-voittajana, ohjaaja muistuttaa.
Hurme paljastaa kirjoittamisensa olevan satunnaista. Aiheet hän kuitenkin valitsee tarkoin ja kirjoittaa niistä omalla tyylillään. Haanpää on yksi konsteja ”jakanut” oppi-isä, jota ei edes kannata yrittää jäljitellä.
– Elän näyttelijän ja teatteriohjaajan elämää, ja silloin tällöin kirjoittelen jotakin.
Opettajapariskunnan lapseksi syntynyt Hurme lukee jatkuvasti ja rakastui Haanpään teksteihin jo alaluokilla. Seikkailu- ja salapoliisitarinoiden keskellä Joutilaan jäljillä -novellia lukiessaan hän tajusi, että on olemassa hyvää ja vähemmän hyvää kirjallisuutta.
– Pentti Haanpää, Tove Jansson ja Astrid Lindgren opetti mulle, että on olemassa tosi hyvää kirjallisuutta. Rupesin sit hakemaan sellasta.
Suhdettaan Haanpäähän hän ei siis pidä pakkomielteisenä, vaan ihanana asiana. Hurme pohtiikin olevansa paljon valoisampi tyyppi, kuin hankalaksi kuvailtu, viinaan menevä, synkkä ja kyyninen Haanpää, jonka luonne ei onneksi näkynyt teksteissä.
– Saan enemmän kiinni hänen taiteestaan, kuin persoonastaan, josta olen lueskellut. Keskustelen ehkä paremminkin Pate Teikan kanssa.
Haanpään tuotantoa Hurme vertaa Shakespeareen, jonka särmikkäistä teksteistä ymmärretään aikakausi kerrallaan vain osa. Samankaltaisesta, kerralla tyhjentämättömästä aarteesta on hänen mielestään Haanpäässäkin kysymys.
– Haanpää on niitä harvoja suomalaisia mestareita, joiden työ säteilee vielä satoja vuosia. Olen ihan varma siitä.