Olo on hiukan haikea ja silti odottava. Päätöstä on kypsytelty kuukausia, jopa vuosia, mutta siltikin se tuli liian äkkiä.
Olen kauan haaveillut palaavani koulunpenkille verestämään aiemmin opittuja ja sittemmin kiireiden alle jääneitä ammattitaitoja. Nyt sen teen. Hyppään pian tuntemattomaan ja siltikin niin tuttuun opiskelijamaailmaan.
Jännitystä ei tuo se, miten selviän opiskelijaelämästä, vaan se, kuinka osaan hyödyntää kaiken tarjolla olevan. Eli sen, mihin ei tullut nuorena tarpeeksi panostettua.
Parikymmentä vuotta sitten opintoja tärkeämpää oli seuraelämä ja kaverit. Ihan alta riman en opintoja suorittanut, arvosanat olivat hyviä, mutta varmasti olisi voinut paremminkin keskittyä ja suoriutua.
Sen sijaan että olisin omatoimisesti laajentanut osaamistani, ihmettelin, miten jotkut opiskelukaverit jaksoivat illasta toiseen väkerrellä työsaleissa. En tajunnut, että he tekivät sen oman itsensä ja taitojen karttumisen takia.
Siksi haluan nyt palata vanhoille juurilleni ja testata taakse jäänyttä käsityöläispolkua. Josko sieltä vielä löytyisi avoin väylä ja kykyjä sen hyödyntämiseen.
Helpotusta tuo tuttu paikka kotikylän monipuolisessa opinahjossa. Sen käytäviä on tullut tallattua sekä opiskelijana, työntekijänä että yhteisötoimijana. Mukavaa olisi toki ollut hypätä täysin toisille urille ja lähteä hakemaan jotain uutta, mutta nyt mennään näillä eväillä ja otetaan huomioon myös perhe.
Haikeus tulee siitä, että rakastan tätä työtä. Minusta on ihana tutustua ihmisiin, kuulla erilaisia elämäntarinoita ja puntaroida myös kunnallisia tapahtumia useammalta kantilta. Työni kautta olen saanut mahdollisuuden niin tehdä ja toivon, että kuulen vielä lukuisia uusia tarinoita sitten, kun on aika palata.
Jätän nyt reiluksi vuodeksi työni toimittajana ja asetan itseni opiskelumoodiin. Ei siis sanota hyvästit, vaan näkemisiin!