Minun pappani oli sotaveteraani. Ei hän kokemuksistaan paljon kertonut, joskus mainitsi olleensa tykkimiehenä korvat verta valuen. Tärykalvot olivat hajonneet tykin paukkeessa.
Kun olin lapsi, oli vielä tapana poiketa naapuriin noin vain ja toisinaan meilläkin tuvassa istui vanhempia isäntiä illat pitkät. Raatailivat niitä näitä ja polttivat tupakkaa niin että ilma oli sinisenä. Kävivät sivumennen sotimassa, mutta varoivat meidän lasten korvia. Ei ne sotajutut olleet lapsille sopivia iltasatuja.
Koskaan en kysellyt papalta sota-ajoista. Olisi pitänyt, sillä nyt haluaisin tietää, mitä hän koki, mitä teki, mitä ajatteli ja mitä tunsi siinä tykkiä ladatessaan ja laukaistessaan. Pelottiko? Suututtiko? Vai oliko siinä tuoksinassa tunteille mitään sijaa? Miten intohimoinen hevosmies näki sotatantereilla uurastavien, haavoittuvien ja kaatuvien hevosten kärsimyksen?
Tätini oli lääkintälottana muun muassa Kannuksen sotavankisairaalassa. Lotat lytättiin sodan jälkeen niin perusteellisesti, ettei hän vanhoilla päivilläänkään uskaltanut paljon kertoa kokemuksistaan. Oikein nyhtämällä hän suostui muistelemaan tapausta, joka oli liikuttanut häntä syvästi.
Vammoihinsa kuollut sotavanki piti siirtää ruumishuoneeseen pihan toiselle puolelle ja kaksi vankia lähti kantamaan ruumista. Oli talvi ja hyytävä pakkanen. Kun tätini avasi ruumishuoneen oven, jäisten ruumiiden pino romahti. Sodan kauhuista kertova näky sai nuoren lotan purskahtamaan itkuun, jolloin toinen sotavangeista lohdutti häntä lempeästi.
Inhimillisen lämmön osoitus jäi iäksi tätini mieleen ja sitä perintöä hän jakoi toisillekin koko pitkän elämänsä aikana. Myös pappani jatkoi sodassa oppimaansa ja teki sinnikkäästi työtä Suomen jälleenrakentamisen eteen. He ovat jättäneet hyvän mallin: ole lempeä ja ystävällinen ja tee työsi niin hyvin kuin osaat.