Tapahtui maailmalla – ei RAS:n eikä Helmen alueella vaan muualla Suomessa:
Iäkäs ihminen makaa vuodeosastolla kuudetta kuukautta. Jalka murtui kevättalvella. Harmittaa, ei tee hyvää liki satavuotiaalle keholle saati mielelle vain maata möllöttää. Mutta minkäs teet.
Kipsi saadaan jalasta pois. Tulehduksia tulee silti toinen toisensa perään. Välillä syy löytyy, välillä ihmetellään, mistä moinen tulehdusarvojen sahaus johtuu. Kaikki mahdollinen tutkitaan. Lopulta hoksataan katsoa suuhun. Omat hampaat alaikenissä muistuttavat enemmän ruostuneita piikkejä kuin toimivaa purukalustoa. Tulehdus on varma.
Hammaslääkäri palaa lomalta, pyörätuoli piipahtaa vastaanotolla. Pois nämä pitää ottaa, ilman muuta. Mutta: ensimmäinen vapaa aika on vasta reilun kahden kuukauden kuluttua.
Joutuisiko nuorempi ihminen odottamaan noin kauan vakavassa tilanteessa? Onko sillä merkitystä, että nuo piikit iäkkään suussa ovat häntä päivittäin vaivaava suurin asia? Että ne rajoittavat syöntiä ja ovat kipeät? Puolen vuoden aikana ne ovat menneet entistäkin huonommiksi – vuodejakson aikana. Voisiko ajatella, että suunhoito olisi tässä tilanteessa niin tärkeää, että hänet voisi siirtää jonossa jonkun ohi?
Jonossa hän on myös palveluasuntoon. Paikkoja oli jo tarjolla, kahdesta eri kunnasta eikä toinen ollut edes rajanaapurissa. Iäkkään kanssa samassa kunnassa asuva omainen pohti pitkään, suostummeko tähän. Iäkäs itse asennoitui positiivisesti, mutta silti pirahti itkuun. Onko pakko niin kauas lähteä? Pääsetkö sinä sinne minua katsomaan, sinä ainoa läheinen, joka minulla on?
Omainen kieltäytyi paikoista. Odotetaan, että saamme palvelutalopaikan omasta kunnasta. Viranomaisasenne oli vähintäänkin painostava, jopa aavistuksen uhkaileva. Onko se oikea tapa toteuttaa ihmisarvoista hoitoa vanhuksille?
Toisaalta on ymmärrettävä, että kunnan pitää saada sairaalapaikoilta pois ihmiset, jotka eivät osastohoitoa tarvitse. Kunta saa nuhteita valvovilta viranomaisilta, jos jonot eivät liiku. Se on pelin henki. Siksi on tavallaan ymmärrettävää, että viranomaiselle tuo vuodeosastolla makaava iäkäs on kuin nappula, joka pitää saada siirtymään laudalla eteenpäin.
Omaisella on mielestään riittävät perustelut sille, miksi hän ei voi puoltaa rakkaan läheisensä sijoittamista ulkopaikkakunnalle. Omaisen jaksaminen ja arjen aikapula eivät kuitenkaan kuulu viranomaisille. Omainen kokee, että iäkkään hyvinvointiin vaikuttaa suuresti se, että hän käy tämän luona usein. Viranomainen sanoo: otatkohan liikaa stressiä tästä asiasta?
Onneksi ei voi pakottaa. Siksi iäkäs on edelleen vuodeosastolla ja omainen ehtii käydä katsomassa häntä usein. Iäkäs jonottaa hammaslääkäriin, hän jonottaa palvelutaloon. Onneksi osastolla ei tarvitse jonottaa vessaan eikä ruokailuun pitkiä aikoja. Kaiken sen arkisen ja ihmisarvoisen avun iäkäs saa heti, kun sitä tarvitsee. Hyvän hoidon toivotaan saavan pian jatkoa oman kunnan palveluasunnossa.