Koko maailma on jo yli kahden viikon ajan seurannut jännittyneenä Thaimaassa luolaan juuttuneiden nuorten pelastusoperaatiota. Sunnuntain ja maanantain aikana turvaan saatiin jo kahdeksan nuorta ja tätä kirjoittaessani myös loput neljä nuorta ja valmentaja on tuotu onnellisesti pintaan.
On uskomatonta, kuinka nykyteknologia mahdollistaa sen, että voimme seurata toisella puolella maailmaa tapahtuvaa jännitysnäytelmää jopa reaaliajassa. Kaikki elävät operaation mukana tavalla tai toisella, osa hetki hetkeltä liveseurannan välityksellä, osa tahtomattaan lehtiotsikoita vilkaistessaan. Uskallan silti väittää, että jos nyt lähtisin jokivarteen kyselemään, niin jokaisella vastaantulijalla olisi jokin mielipide nuorten jalkapalloilijoiden tilanteesta.
Ja yhtä varmasti jokainen kysyttäessä kommentoisi jalkapallon MM-kisojakin. Mielipide se on sekin, ettei kiinnosta yhtään, eikä ole katsonut ainoatakaan peliä. En minäkään aikonut, mutta olosuhteiden pakosta olen parin ottelun ajaksi sohvaan liimautunut. Yllättäen sekin vei mukanaan. Lähikuvat yleisön reaktioista ja pelaajista tempaisevat mukaansa niin, että paatuneempikin potkupallonvihaaja elehtii sulavasti muiden mukana.
Ihminen on sillä tavalla laumasielu. Tunteet ja tunnelmat ovat kuin tartuntatauti, jota mediassa levitetään taitavasti. Meillä on kuitenkin aina oman jaksamisen mukaan vara valita, mitä seuraamme ja millaisista kanavista. En ole katsonut yhtään videoa Thaimaasta, mutta tiistaina seurasin operaation livetwiittausta neutraalin uteliaana. Sen sijaan katsoin suorassa lähetyksessä, kuinka Belgia pudotti Brasilian jatkosta. Neymarin itkuiset kasvot vainoavat minua yhä öisin.
Kyllähän maailmalla tapahtuu jatkuvasti paljon kaikkea, mutta liian isoja murheita ei kenenkään kannata riesakseen ottaa. Se on tervettä itsesuojelua, ettei ihan kaikkea päästä ihon alle.