Rakas isämme ja lastemme vaari Väinö Porkka nukkui ikiuneen 21.1.2020 Rantsilassa. Isä syntyi Heikki ja Maria Porkan perheeseen 1927 ja hän oli nuorin sisaruskatraasta, johon kuului kolme siskoa ja kuusi veljeä. Perhe asusti pientä maanviljelystilaa Siikajoen varrella Porkanrannalla ja elämä pienessä torpassa oli vaatimatonta. Pikku-Väinön varhaislapsuus oli surun täyttämä, sillä hän menetti isänsä 6-vuotiaana ja äidin heti parin vuoden jälkeen. Kun muut sisarukset olivat jo muuttaneet kotoa pois, joutui pieni orpopoika huutolaispojan tielle, josta hänet otti huomaansa Juntusen pariskunta, joille ei ollut siunaantunut omia lapsia.
Isä kertoi meille usein, kuinka raskasta hänen nuoruutensa oli – se oli työn ja tuskan täyttämää. Isä kertoikin olleensa nuorena poikana hyvin ujo ja epävarma, mutta jollain tavalla raskaat kokemukset ja niistä selviäminen kasvattivat hänen luonnettaan. Aamusta yöhön kestäneet karjan paimennukset, metsäojien kaivuut ja muut maatilan työt olivat yksinäistä aikaa, mutta siellä isä myös varmaan päätti, että hän ei jää murehtimaan kohtaloaan. Isä kävi kansakoulua Kerälänkylässä ja hänellä olisi ollut kykyä jatkaa opintoja pidemmällekin, mutta esimerkiksi Oulussa sijainneeseen lähimpään lukioon lähteminen oli varattomalta nuorukaiselta poissuljettu. Oppimisen halu oli kuitenkin kova, mutta hän ei uskaltanut kertoa aikeistaan kasvukodin vanhemmille, kuten hän kasvattivanhempiaan kutsui. Isä oli mielessään tehnyt kuitenkin päätöksen lähteä kotoa, joten eräänä aamuna 16-vuotias poika ilmoitti, että nyt hän lähtee Ruukin maamieskouluun. Isä oli edellisenä iltana salaa pakannut reppunsa ja seuraavana aamuna hän ajoi polkupyörällä Ruukkiin ja avasi uuden sivun elämässään.
Isä oli jo nuorena poikana kova harrastamaan urheilua ja hän huomasi jo varhaisessa vaiheessa, että hänellä oli kykyä ja ominaisuuksia kestävyysurheiluun. Myöhemmin isä menestyi varsin hyvin etenkin maastohiihdossa, mutta myös juoksumatkat taittuivat ripeästi. Ruukin koulusta isä siirtyi Muhoksen Koivikkoon jatkamaan maatalousalan koulua ja siellä ollessaan jälleen kohtalo puuttui isän elämään. Isä loukkaantui tapaturmaisesti ja loukkasi vasemman kätensä niin pahasti, että muun muassa urheiluharrastus oli vaarassa loppua. Sitkeästi isä taas nousi jaloilleen ja kehitti hiihtosauvaansa remmipatentin, jonka ansiosta hän kykeni käsivammastaan huolimatta jatkamaan hänelle niin rakasta hiihtoa. Hiihtouralla isä saavutti Mestariluokan-merkin ja hän oli maakunnassa ja jopa sen ulkopuolella kuuluisa hiihtonimi. Tarinat maanteillä hiihdetyistä Maakuntaviesteistä jäivät meille erityisesti mieleen, koska hiihto-osuuksia taiteltiin luistelutyylillä jo 1950-luvulla. Myös yleisurheilussa hän saavutti kunniaa Rantsilan Raikkaan väreissä ja mainittakoon, että isä juoksi parhaimmillaan 3000 metrin pikamatkan, kuten hän sitä leikillään sanoin, tasan yhdeksään minuuttiin.
Isän ensimmäinen vierastyöpaikka oli Kelhän kunnalliskodissa, jossa hän toimi tilanhoitajana eli pehtoorina. Kelhässä vierähti useita vuosia, mutta mielessään hänellä oli halu tehdä maatöitä itsenäisesti ja hän haaveili omasta maatilasta. Työstä saatu korvaus ei varmaankaan ollut suuri, mutta tarkkana taloudenpitäjänä isä laittoi visusti rahaa sukanvarteen. Jo Ruukissa opiskellessaan, hän oli hankkinut pientä lisätienestiä iltamissa eli tansseissa. Tupakka kun oli kortilla, niin tupakoimaton Väinö osti kertyneillä tupakkakorteilla koko kuukauden ”satsin” ja myi ne kuun lopulla tansseissa, ehkä pienellä voitollakin.
Urheilu-ura toi jos minkälaista palkintoa ja pokaalia, mutta parhaan palkinnon isä sai 1940-1950 luvun taitteessa, kun hän löysi toisen kovia kokeneen nuoren, tulevan elämänkumppanin ja suuren rakkauden – Hilkan. Äitimme oli itse 15-vuotiaana menettänyt oman äitinsä ja huolehtinut sen jälkeen sijaisäitinä pikkusiskoista ja -veljistä. Molemmat ujot, Väinö ja Hilkka, kävelivät Siikajoen jään yli varoen käsikädessä ja siitä alkoi heidän yhteinen tarina. Noin 10 vuoden seurustelun jälkeen he vihdoin rohkenivat astella papin eteen, jonka jälkeen he ostivat Männistöstä äidin syntymäkodin vierestä oman maatilan, jota kutsuttiin Pieneksi taloksi.
Isä ja äiti saivat tytön ja kolme poikaa. Me kaikki jälkeläiset tunnemme kiitollisuutta siitä, että meillä oli rakastava koti. Meille ei ole jäänyt mieleen, että isä ja äiti olisivat riidelleet keskenään. Isä oli aika voimakastahtoinen, mutta äidin lempeys ja hellyys jotenkin suodatti ja hioi särmiä. Muistamme, kun isä kirjoitti kunnallispolitiikan saralla puheita, niin hän luki ne äidille etukäteen. Isä kuunteli ja kunnioitti puolisoaan, ja yhden jos toisenkin kerran puheisiin tuli mukaan hieman ruusua ja samettikukkaa. Kuten jo politiikkaa sivuttiin, niin isä toimi neljännesvuosisadan Rantsilan kunnan eri luottamustehtävissä. Isälle oli erittäin lähellä sydäntä heikko-osaiset ihmiset, sillä hän ei koskaan unohtanut juuriaan. Kunnianosoituksena Rantsilan kunnan hyväksi tekemästään työstä isälle myönnettiin Pitäjänneuvoksen arvonimi.
Oikeudenmukainen ja rehellinen - ehkä joskus liiankin, kuvastaa isän luonnetta. Periaatteita kunnioittaen isä ja äiti halusivat antaa meille kodinperintönä oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden. Vaikka isä koki elämänsä aikana lukemattomia vastoinkäymisiä, niin koskaan hän ei antanut periksi, saati luovuttanut. Äitimme sanoikin usein, että hänellä oli monta kertaa usko loppua, kun oli ollut jotain vastoinkäymisiä. Isä oli niinä kertoina tuumannut äidille, että huomenna on uusi päivä ja kaikesta tässä selvitään.
Eläkkeelle päästyään isä harrasti kuorolaulua Rantsilan Veteraanikuorossa ja innostuipa hän puutöidenkin pariin ja teki meille kaikille lapsille könninkellot muistoksi. Isä oli varsin taitava kirjoittamaan tarinoita ja hän kirjoitti vuosien ajan pakinoita ja kannanottoja paikallislehti Siikajokilaaksoon nimimerkillä Sompan sohaisuja. Isä tullaan muistamaan myös ”Ranttilan” talojen, asukkaiden ja historian tietopankkina, johon useat paikkakunnalta poismuuttaneet ottivat yhteyttä vierailuillaan.
Isä ja äiti rakensivat Siikajokivarteen, joen, jonka varrelta isä oli aikanaan lähtenyt, vanhuuden kodin 1991. Isä ja äiti olivat ylpeitä, että he saivat nähdä 11 lastenlasta ja seurata heidän elämäänsä varsin läheltä. Isää kohtasi suurin suru, kun hän vuonna 2006 menetti kaikkein rakkaimpansa vaikean sairauden murtamana. Isku oli isälle kova, mutta taas hän nosti itsensä ylös ja jatkoi elämäänsä. Isä oli loppuun saakka perillä elämänmenosta ja hän seurasi innolla maailman tapahtumia, eritoten urheilua.
Isä, vaari ja hiihtomies on päässyt viimeiseen maaliin ja sompa on kaikonnut sohaisemasta.
Rakkauvella isää muistaen ja hänen elämäntyötään kunnioittaen.
Isän toivomuksesta hänet saatettiin haudanlepoon hiljaisuudessa läheisten läsnä ollessa 15.2.2020.
