Tunne heräsi aivan yllättäen keskellä talvilomaviikkoa. Talvilomasuunnitelmissani oli kotoilua ja yhden päivän olin ajatellut viettää lapsenlapseni seurassa niin, että lapsella olisi päiväkotipäivän sijaan mummopäivä. Kun arki yllättäen muuttui, ja pirpana oli onnistuttu pitämään edellinen viikko pois päivähoidosta, tuumasimme tyttären kanssa, että mummo voi tulla lapsenlikaksi, kun on koko viikon vieraisilla.
Omituiset ajatukset alkoivat hiipiä mieleen alkuviikosta, kun lenkkikaverilta tuli viesti, että hän ei tohdi enää lähteä viikoittaiselle yhteislenkillemme, koska päätti välttää kaikkia ylimääräisiä kontakteja. Seuraavaksi tankkasin Oulaisten kaupungin ilmoitusta: Varhaiskasvatusikäiset lapset viedään päiväkotiin vain pakottavassa tilanteessa. Jäin miettimään, onko tyttären perheessä pakottava tilanne.
Tajuntaan nousi vielä muutamia viikkoja aikaisemmin toimituksessa ääneen käymäni pohdinta. Totesin, että meidän työyhteisö on pulassa, jos pidämme jokainen kaikki lomarahat vapaana. Olin ehdottoman varma, etten minä ota päivääkään lomarahasta vapaana, eihän siihen olisi edes vara. Omituisen tunteen vallassa jäin miettimään, josko sittenkin ottaisin lomarahat pikaisesti vapaana ja jäisin hoitamaan pirpanaa vielä muutamaksi viikoksi.
Läheinen työkaveri kauhistui aluksi ajatuksesta ja pomoltakin pääsi muutama painokelvoton sana, mutta henkeä vedettyään hän totesi, että työnantajalta on vahva suositus, että mahdollisimman moni pitäisi lomarahat vapaana. Ystävän huoli, miten lehdessä pärjätään, sai minut hylkäämään ajatuksen hetkeksi, kunnes lomalta töihin paluun lähetessä ajatus palasi entisistä voimakkaampana.
Onko minun pakko olla töissä tilanteessa, jossa tuntuu, että lehtijuttuja raavitaan kasaan, kun arki on muuttanut muotoaan ja kaikki tapahtumat peruttu? Ajatus siitä, olisiko arki kesällä jo hieman normaalimpaa, sai miettimään, miten työyhteisömme kesälomat aikataulutetaan. Auttaisiko lomien yhteen sovittamista, jos minä lomailisin jo keväällä? Ensimmäinen lomanjälkeinen aamupalaveri Teamsin kautta oli viimeinen niitti. Tuntui, ettei maailmassa ole enää muuta kuin korona. Päätin, että minun ei ole pakko olla töissä, jos esimiehelle vain sopii lomasuunnitelmani.
Päätösten jälkeen minulla on ollut toista viikkoa aikaa miettiä, mitä tuli pyydettyä ja miksi. Tunne on toisaalta helpottunut, mutta myös hämmentynyt, mitä ihmettä teen tulevat viikot, kun on pysyteltävä kotona. Tyttären perhe on saanut työvuorojärjestelyillä arkensa pyörimään niin, että lapsi hoidetaan kotona.
Arvelen, että minut täysin yllättäneeseen tahdon jäädä kotiin -tilaan ajoi osaltaan ikäkriisi. Onhan se parempi näin, että viidenkympin villitys tuli haluna linnoittautua kotiin sen sijaan, että tahtoisin ostaa vaikkapa moottoripyörän. Ajokortissa ajo-oikeutta riittäisi niin, ettei tarvitsisi autokouluun lähteä. Pysytään terveenä!
Sari Kihnula