Suustani pääsi ärräpäitä, kun luin ajokorttiuudistuksen myötä mopokorttiin kaavailluista muutoksista. Ymmärrän oikein hyvin, että uudistuksien tavoitteena on saada liikenteeseen entistä paremmin ajokin hallitsevia mopoilijoita, mutta järki hoi, onko vaateet asetettu nyt liian korkealle.
Vaikuttaa siltä, että mopokortin hinta nousee pilviin niin, että entistä harvemmalla on varaa hankkia kortti. Kuinka voidaan olettaa, että ajokokeesta selviäisivät nuorukaiset, joille ei ole annettu mopon käsittely- ja ajokoulutusta?
Erityisesti pitkien välimatkojen maaseudulla voi se nuoren ensimmäinen työkokemus jäädä saamatta, jos perheellä ei ole varaa kustantaa kallistuvaa mopokorttia eikä kukaan ehdi kuljettaa nuorta kesätöihin. Esikoiseni pääsi kesätöihin turvesuolle kymmenien kilometrin päähän kotoa heti mopokortin saatuaan. Ilman mopolla töissä kulkemismahdollisuutta kesätöihin lähtö olisi tuskin onnistunut.
Hymy nousee vieläkin huulille, kun muistelen, kuinka tytär vaati saada mopon sen sijaan, että ajelisi sisarusteni perheiden yhteiskäytössä olleella isältämme perityllä mopoautolla. Kun äidin varat eivät sallineet mopon ostoa, lähti tytär mopokortin saatuaan pitkin hampain vihreällä, kolmirattaiselle mopoautolla kylille.
Ensimmäisen kerran kävimme yhdessä tankilla niin, että minä olin pelkääjän paikalla. Uhreen Pekka tuli paikalle ihmettelemään, saako tuollaisella kotterolla ajaa ilman, että on kypärät päässä. Kyllä saa.
Vain muutama viikko kortin saamisen jälkeen tytärkin huomasi, kuinka näppärä peli mopoauto on. Kylälle ajaessa ei kampaus sotkeutunut kypärän alla, ajoviima ei haitannut, kyytiin saattoi ottaa kaverinkin ja salibandyturnaukseen lähtiessä samalla kyydillä kirkolle kulkeutuivat niin pelivälineet kuin kahvioon leivottu piirakkapellillinen.
Pistän kädet ristiin, että järjen ääni puhuttelee, ennen kuin mopokorttiuudistus on sinetöity.