Kolumni

Joskus hihat palaa ja menee yli hilseen

Monta monituista kertaa olen päättänyt, että en käytä vapaaehtoisesti tämään kevään k-alkusta sanaa. Nyt perun puheeni ja syön sanani ja näpyttelen oikein uhallakin: Korona.

Mokomakin korona eristää toisista ihmisistä ja pienentää, supistaa, kaventaa, kutistaa, niukentaa ja kerta kaikkiaan redusoi elämänpiiriä. Sosiaalisen elämän pelkistyminen omaan itseen alkaa vähitellen ottaa hermoon, ja ärsytyskynnys laskee liiankin matalalle.

Pinna on kiristynyt ja pienikin vastoinkäyminen saa kupin läikkymään yli tai peräti kaataa nurin. Pelihousut repeävät, palavat proput ja päreet – eikä ole edes varapärettä missään.

Jos iltakävelyllä koira nuuskii liian kauan jotain ruohonkortta, olen tuossa tuokiossa tulisilla hiilillä ja komentelen hurttaa kärttyisesti kuin pahantuulinen pyykkimuija. (Piskiä on siunattu pitkillä piuhoilla ja tilavalla eteisellä, eikä se ota äkseeraamista ollenkaan vakavasti.)

Jos silmukka tippuu puikolta, tuntuu kuin taivas tippuisi niskaan tai tulisi maailmanloppu. Ja kiukustuneena heitän, viskaan, paiskaan tai suorastaan sinkoan koko neuleen nurkkaan. Mätäne siellä. Maadu maaksi, tule tuhkaksi ja häivy silmistäni.

Välillä katson arvostelevasti itseäni peilistä. Pitikö sitä nyt noin saada sätkyt ja tulistua mitättömästä jutusta, joka on kuin kärpäsenlika kosmoksen suurella kartalla?

Kuvastinta tiirailtuani tulen siihen tulokseen, että ei ollut taaskaan hikeentymisen arvoinen juttu. Sitten alan pohtia, onko minulla ihan kaikki muumit laaksossa ja kottaraiset kotona?

Kotvasen tuumittuani tulen yleensä siihen tulokseen, että kyllä kaapista taitaa joku kuppi puuttua ja ainakin yksi ruuvi on löysällä. Tähdellisten tavaroitten sijaan on tainnut tapuliin tulla lepakoita tai latva on lahonnut.

Elämä korona-aikanakaan ei sentään ole yhtä kyynelvirtojen raidoittamaa murheenlaaksoa eikä kivikkoista vuoristopolkua. Risukasaankin päivä paistaa ja hetkittäin olen iloinen kuin peipponen. Mieli on höyhenenkevyt ja päivästä toiseen liitelee kuin vesikirppu joen pinnalla. Elämä se on kuin silkkiä vaan ja hyvin nukutut yöt ovat sametinpehmeitä.

Parasta on, kun tärkeä työ onnistuu. Hyvin putkeen mennyt homma ja nappisuoritus nostavat suorastaan seitsemänteen taivaaseen, jossa voi tanssia ruusuilla onnesta huumaantuneena.

Silloin on kuin pienessä laitamyötäisessä, uudessa nousussa tai pienissä häissä. Kun sieltä tulen alas, en ikinä ole kuitenkaan työntänyt nyrkkejä saveen räkä poskella. Pullon hengen kanssa hengailu ei kuulu tapoihini.

Tässä kolumnissa ei ole päätä eikä häntää ja jutun punainen lanka on joutunut hukkaan. Mutta eikö suomen kieli olekin mahtavaa, ihanaa, suloista, kaunista, kiehtovaa ja täynnä osuvia sanontoja!

Kirsi Junttila