Pieninä murusina tietoisuuteni on tullut, kuinka moniin rekistereihin erilaisiin toimintoihini ja päätöksiini liittyvää tietoa kerätään. Kyllähän se vähän hätkäytti, kun toukokuisena perjantaina Piippolaa kohti matkatessa älypuhelimeni antoi ilmoituksen, että olen matkalla vika suuntaan. Google-pohjainen viesti opasti, mikä on nopein reitti Oulaisiin tyttäreni perheen uuteen osoitteeseen. Tai itse asiassa minulle annettiin ajo-ohje tyttären perheen kodin vieressä olevalle tielle, jolle en ole koskaan jalallani astunut. Olisin ymmärtänyt tuon viestin paremmin, jos olisin joskus hakenut nettihakuna reittiä tyttären kotiosoitteeseen tai minulla olisi ollut viestin tullessa päällä puhelimessa sijantipaikannus.
Ennen kesälomalta töihin paluuta työkaverilta tuli viesti. Hän oli saanut puhelimeensa Google Mapsiin ilmoituksen, jonka mukaan Sari Junnonahon koti on Ruukissa Pekkalantiellä. Kollega kysyi, milloin olen muuttanut Pekkalantielle. Vastasin, että antaa Sari Junnonahon osoitteen olla toimituksessa, mutta Sari Kihnulan koti on kyllä pysyvästi Kerälänkylässä. Lieneekö Google Maps tehnyt sukunimeni vaihtumisen myötä päätelmän, että Junnonahon kortteeri on muuttunut vuodesta 1995 käyntikohteena olleeseen työosoitteeseeni, kun sukunimi vaihtui.
Siinä missä puhelimeni tietää, missä minun pitäisi olla, niin sen sisuksista löytyy nykyään myös ajantasaista dataa päivittäisestä ostoskäyttäytymisestäni. Kun on kerran kirjautunut kaupparyhmän sähköisiin palveluihin puhelimella, osaa luuri kertoa tuoteryhmittäin kappaleina ja kiloina, mitä vuoden aikana on kyseisen kauppaketjun tuotteista ostoskoriin päätynyt. Puhelin kertoo muun muassa minä viikonpäivinä käyn kaupassa. Polttoaineeseen kulunut euromäärä hätkäyttää, mutta ehdottomasti hyvä uutinen oli, että vuoden aikana olen ostanut vain yhden muovikassin. Näin se maailma pelastuu, kun pyrkii käyttämään aina kangas- tai kestokassia ostosreissulla.
Toisaalta tieto siitä, kuinka paljon palkasta oikeasti kuluu pakollisiin ruoka- ja polttoainemenoihin hirvittää, mutta nostattaa samalla ajatuksen, kuinka hyödyntää näitä tietoja omassa arjessa. Toisaalta mietityttää myös se, kuinka paljon näitä minusta ja perheestäni kerättyjä tietoja käytetään meihin kohdistettavaan markkinointiin.
Kyllä oli vanhemmilla lapsillani helppoa, kun heidän aikanaan ei voinut iltasella ottaa WhatsApp-videopuhelua ja tarkistaa videon välityksellä, missä kultanappulat luuraavat. Vielä moista keinoa ei ole tarvittu juniorin sijainnin määritykseen. Toivoa sopii, että lähivuosina tekniikka kehittyy siinä määrin, että kun en enää itse muista, mitä tykkään syödä, mutta osaan käydä lähikaupassa, johdattaa jossakin härpäkkeessä oleva signaali minut mieluisten raaka-aineiden äärelle. Tekniikka varmistaa varmasti myös sen, että jos mummo on liian pitkän aikaa tuolissa liikkumatta lähtee jostain valvontakeskuksesta tarkistuspuhelu, jolla tsekataan, onko kaikki hyvin.
Sari Kihnula