Kolumni

Jun­no­na­hos­ta Kih­nu­lak­si

Sain viimein lähetettyä lokakuussa Pohjois-Suomen maistraattiin hakemuksen sukunimeni muuttamisesta. En ollut tullut ajatelleeksi ennen kuin minua asiasta hoksautettiin, että olisiko jo aika palata tyttönimeen, kun avioliiton päättymisestä oli kulunut noin 20 vuotta. Mietin, miksi en ottanut aikoinaan tyttönimeä takaisin käyttöön. Selitys oli luonnollinen, miksipä vaihtaa sukunimeä, kun sukunimi oli yhteinen kahden alle kouluikäisen lapseni kanssa.

Nimi ei miestä pahenna, jos ei mies nimeä sanotaan sananlaskussa, mutta jostain syystä, en halunnut palata tyttönimeeni. Olinhan ollut jo yli puolet iästäni toisella sukunimellä eikä kukaan ollut puhutellut minua vuosikymmeniin Niemelän Sariksi, mutta Kihnulan Sarina tervehtii yhä moni ranttinen.

Sukunimen ajatteleminen nousi ajankohtaiseksi viime syksynä, kun passi vanheni ja mielessä itää ajatus toiminimen perustamisesta. Suunnitteilla olevan yrityksen nimeen nousi kotipaikkani Kihnula joka on myös mummoni tyttönimi. Tuumasta toimeen, nimihakemus maistraattiin vetämään ja jännittämään, hyväksytäänkö minut oikeutetuksi käyttämään Kihnula-sukunimeä.

Ennen kuin lähetin maistraattiin postia olin yhteydessä pikkuserkkuuni Jorma Kihnulaan jonka perheen jäsenet ovat ainoita Kihnula sukunimeä edustavia. Jormalla perheineen ei ollut mitään sitä vastaan, että minä hakisin sukunimen käyttöoikeutta.

Nimipäätöksen odottelu vei oletettua kauemmin, mutta viime viikolla myönteinen päätös tipahti viimein postilaatikkoon. Viime päivät olen opetellut uuden sukunimen käyttöä, kertonut asiasta lähisuvulle ja kavereille. Mukava on ollut ottaa vastaan onnitteluja suvun perinteitä vaalivan sukunimen käyttöönotosta myös työn kautta viime päivinä tapaamiltani. Monet naurut on naurettu, kun vielä takeltelen puhelimessa itseäni esitellessä.

Elän toivossa, että jossain vaiheessa myös jälkikasvuni päättäisi vaihtaa sukunimeä. Minun laskujeni mukaan meitä Kihnula-sukunimeä kantavia on vain kahdeksan.