Aika menee niin äkkiä, ettei mukana meinaa pysyä. Oman vanhenemisen näkee lapsista. Jostain syystä he ovat kohta saman ikäisiä kuin isänsä. Näin ajattelee Eero Karvonen tammikuun 19. päivä 70 vuotta täyttävä Paavolassa syntynyt ruukkilainen. Kolmatta kotikuntaa asuvana, vaikkei juuri koskaan mihinkään muuttaneena.
Karvosella on jalkavaiva. Niin vaikea, että mies kelpuutetaan invalidien hiihtokilpailuihin, joista mies on huuhtonut muun muassa SM-kultaa. Vaivasta huolimatta Karvonen on liikkuvaa sorttia. Hiihtoladulla hän on härnännyt terveitä, jotka ovat joutuneet katselemaan Karvosen kantapäitä tämän painellessa ladulla karkuun.
Hyvä kunto on edellytys myös miehen ykkösharrastuksessa. Kalastus sellaisenaan ei ole ruumiillista rääkkiä, mutta kalapaikalle pääsy voi sitä olla. Karvonen ja hänen kaverinsa matkustavat vuosittain Pohjois-Lappiin, Inarin ja Utsjoen välimaastossa olevalle erämaajärvelle, jonka saavuttaminen vaatii jo hieman ponnistelua.
– Maantieltä linnuntietä järvelle olisi 13 kilometriä, mutta mutkittelevaa taivalta jalkaisin on 23 kilometriä. On nousuja ja laskuja, ja matka vie taukoineen viisi ja puoli tuntia. Meitä on yleensä neljän miehen porukka, joista nuorin on 66 vuotta ja vanhin 77. Vettä kuluu puolitoista litraa per pää, mutta perillä odottaa paratiisi. Niin kalaisa järvi, ettei missään. On luonnon rauha ja upeat maisemat.
Tuo järvi ei ole valtionsalaisuus, eikä nimen paljastamisesta joudu Karvosen tai muidenkaan epäsuosioon. Karvosen kalapaikka on nimeltään Siikajärvi, josta nousee nimensä mukaisesti runsaasti siikaa, mutta myös paljon muuta. Ahvenen koko on keskimäärin kilon pinnassa ja harjukset ovat kasvaneet siellä helposti yli puolen metrin.
– Kerran vein kaksi ensikertalaista järvelle ja sanoin, että kalastakaapa kalat sillä välin kun minä haen vettä lähteestä. Jos viidellä heitolla ei tule kalaa, voidaan lähteä kotiin. Kaksi ensimmäistä heittoa oli tyhjiä, mutta kolmannella tuli. Vähän ennätti minuakin jo jännittää, että näinköhän pitää lähteä.
Ihan pikaista reissua Siikajärvelle ei kannata tehdä. Ajomatkaa on 700 kilometriä ja edellä mainittu patikka vielä päälle. Karvosen poppoo viettää erämaassa yleensä viikon kerrallaan. Majoituksesta käy tavallinen teltta – talvisaikaan kasaraan varusmiespalveluksesta tuttu puolijoukkueteltta.
Kettu kuin pystykorva
Isojen paistinkalojen lisäksi kaverukset ovat todistaneet Siikajärvellä monenlaisia luonnon näytelmiä. Kun kalaa tulee, tulee myös yleisöä, kuten kettuja. Ei nimittäin ole epätavallinen ilmiö sekään, että kettu istuu lähistöllä kuin pystykorvakoira ja odottaa perkuujätteitä syötäväkseen.
– Siinä ne istuvat. Ja kun kalaa saavat, ne syövät itsensä turvoksiin. Kun maha on täynnä, ne keräävät loput ja vievät piiloon. Kerran sopulit söivät meiltä korppusäkin, jotka oli tuotu kahvia varten, Karvonen naureskelee.
Ja olipa kerran kettu onnistunut pääsemään kalastajien ruokavarastoon käsiksi, mutta Karvonen itse ei ollut kyseisellä reissulla mukana.
– Kylmälaukun olivat saaneet nurin ja syöneet kaiken muun paitsi Kabanossi-paketin. Sen jälkeen tiedettiin, ettei makkara ole hyvää, jos se ei kelpaa edes ketulle.
Reitti maantieltä järvelle ja takaisin kulkee pääosin poroaidan vierustaa. Yhtenä kesänä kalastajat todistivat tapahtumaa, jota ei näkemättä uskoisi.
– Iso naarashirvi juoksi polun poikki ja törmäsi aitaan. Kolme pylvästä katkesi kuin hammastikku ja neljäs irtosi maasta. Hirveä jahdannut karhu haistoi meidät, kääntyi ympäri ja lähti painelemaan tulosuuntaansa niin, että maa pölisi. Ajattelin, että nyt hirvi taittoi niskansa, mutta niin sekin hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan. On se iso ja vahva eläin, Karvonen toteaa.
Eero Karvonen viettää 70-vuotispäiviään 19. tammikuuta Ruukin Kartanolla. Omaan kotiin ei synttäriseurue mahdu, mutta Ruukin Kartano vetää kalakaverit, hirviporukan, muut ystävät ja tuttavat, joita miehellä myös riittää.
– Pannu on kuumana kello 14–20 ja he ketkä eivät tuolloin pääse paikalle, voivat käydä muuna päivänä meillä kotona.