Antin päivänä saunoin yksin yli satavuotiaan pihasaunamme rauhassa.
Ajatukset viivähtivät pitkän tovin menneissä. Löylyhuoneen hämärässä hiljaisuudessa yritin saada korviini kaikuja 80 vuoden takaa.
Talvisodan syttymispäivänä toinen mummoistani odotti neljättä lastaan, äitiäni. Tuolloin 34-vuotias vaari oli ikänsä puolesta saanut vapautuksen ylimääräisistä kertausharjoituksista. Lähtö oli asiansa osaavalla asesepällä kuitenkin edessä jo itsenäisyyspäivänä.
Toinen mummo kannatteli käsivarsillaan muutaman päivän ikäistä pienokaistaan, eli setääni. Hänen puolisonsa lähenteli jo neljääkymmentä, mutta oli silti matkalla rintamalle.
Vaan eipä ehtinyt, sillä Limingan asemalla miestä kuulutettiin ja käskettiin palaamaan kotiin. Kunta tarvitsi asianhoitajaa ja se työrupeama venyi lopulta useammaksi vuosikymmeneksi.
Äiti syntyi välirauhan aikana. Isä kaksoisveljineen jatkosodan juuri alettua. Rintamalle kiirikin tieto lähisuvulle kahden rättivaippaisen "desantin" laskeutumisesta. Elämä jatkui sodasta huolimatta.
Mitä tuo Antinpäivä vuonna 1939 olisi tarkoittanut omalla kohdallani sekoitettuna tähän päivään?
Kirjoittaisin varmastikin sekä sodasta että kotirintamasta. Siitä, miten sota vaikuttaa ihan kaikkeen ympärillämme olevaan.
Ja myös siitä, mihin sen ei anneta liikaa vaikuttaa, esimerkiksi toivoon huomisesta.
Viittäkymppiä lähenevää puolisoa tuskin enää huolittaisiin tykistöön, mutta tehdastyön luonne saattaisi muuttua sotatilanteen vaatimalle kantille.
Parikymppinen poikapuoleni olisi nyt rintamalla, 17-vuotias odottelisi sekavin tuntein tulevaa ja pian lähihoitajaksi valmistuva tytärpuoli olisi mitä varmimmin jo lottana sotasairaalassa.
Ja jokaisen puolesta minä pelkäisin.
Sotavuosien edetessä omat pienemmät seuraisivat silmät ymmyrkäisinä saksalaisten sotakolonnien ohimarssia vanhan nelostien varrella ja ottaisivat vastaan ulkomaan kieltä puhuvien sotilaiden tarjoamia karamellejä.
Koulumatkalla he ehkä katsoisivat kauhun ja pelon sekaisin tuntein sankarihautojen kaivamisen yhteydessä vanhalta kirkkomaalta esiin nousseita pääkalloja. Kulkisivat hiljaisena vanhempiensa käsipuolessa surumarssin kohdatessa.
Niin kaukana ja silti niin lähellä, että saunan lauteilla voin melkein kuulla rintamalle lähtevien huokauksia, ehkä myös uhmakasta intoa, katkelmia tervehdyksistä, hyvästeistä. Ajatuksia siitä, mitä sitten jos?
Nuo kuiskaukset ovat lopulta vain yhden sukupolven takana, sillä lähimmillään ne ovat vanhempieni, enojeni, setieni ja tätieni muistoja. Verisiteiden kautta ne ovat myös osa minua.
Antaa niiden kuiskutella. Muistojen tuleekin säilyä tuleville.