Tulin tyhjään taloon. Taloon joka joskus oli tuttu, mummola. Aiemmin, lapsen silmin valtava, lämmin ja pullantuoksuinen pirtti on nyt kylmä ja kolkko pieni huone. Räsymatot on otettu pois, ettei vanhus kompastu. Pöydillä on muistivihkoissa kotihoitajan viimeisiä muistiinpanoja. Ei tunnista, ei muista eilistä käyntiä, ruoka ei maistu, lääkitystä nostettava.
Työkomennuksen ajaksi, kahdeksi kuukaudeksi, tuosta talosta on tehtävä minulle koti. On opeteltava tiskaamaan käsin ja lämmittämään kakluunia. Elettävä hetki ilman supernopeaa nettiä ja modernia automaattihellaa. Pelti kiinni ei tarkoita enää perjantai-illan korkokenkärallia kaupungin sykkeessä, vaan ihan oikeaa häkäpeltiä, mikä pitää muistaa sulkea.
Iltojeni ratoksi siivoan. Tyhjennän taloa pikkuhiljaa tavaroista, joita kukaan ei enää muista, eikä kaipaa. Pihavarastot pursuaa esineitä, joita en tunnista. Aika kuluu ajatusleikissä, jossa yritän keksiä, mitä tehdään puusta ja metallista kyhätyllä pienellä rummulla, jossa on kaksi vipua, ilmapumppu ja raastimen terät sisällä. En keksi.
Kaapeista löytyy mausteita, joiden päiväykset ovat menneet yli kymmenen vuotta sitten. Pussin kyljestä löytyy Spar-kaupan tarra ja markkahinta. En minä edes tiennyt, että mausteet voi mennä vanhaksi. Joissain avatuissa pusseissa näkyy eletyn elämän jäljet, hyönteisten elämän. Pienet onkalot ja käytävät sitruunapippuripussissa eivät yllätä. Vastustuskyky paranee, mietin, ja jatkan siivoamista.
Sata vuotta vanhalle valurautapannulle nykyaikaiseen kaupunkiruokavalioon kuuluva kookosöljy, avokado, tofu ja wokkivihannekset tuntuu absurdilta valinnalta. Pirtissä möykkää kaappikello, jonka käyntiääneen verrattuna MacBook Ultra on varsin hiljainen vehje.
Ei näitä taloja hylätty vapaaehtoisesti. Näistä lähdettiin pakon edessä, vanhainkotiin tai hautaan.