Eletään vuoden ruminta aikaa. Jäljellä olevat lumikasat on kuorrutettu hiekalla, tiepölyllä ja pikkurisuilla. Koirankakat kyyhistelevät pientareilla ja kaljatölkeistä aurinko kimottaa silmiin. Mistään ei vielä nouse pientäkään vihreän piikkiä, joka lupailisi heiluvia heiniä ja roskien armollista piiloutumista voikukkien, koiranputkien ja lupiinien kätköön.
Silti kevät sykäyttää. Koivunlatvassa helskyttelevä peipponen saa aamuäreän koiranulkoiluttajan hyvälle tuulelle. Vanhaan pesimäpaikkaansa saapuneelle naakkapariskunnalle tekee mieli huikata hyvät huomenet ja nauraa takaisin harakalle, joka lörpöttelee hempeitä kuusen latvassa. Harakka muuten osaa leperrellä tosi lempeästi, kun sillä on kevättä rinnassa.
Pohjoisen asukit ovat tuhansia vuosia kokeneet kevään tulon. Sen luulisi olevan jo geeneissä. Mutta kumma kyllä, silti ihan joka vuosi hämmästelee pitenevää päivää. Siitä riittää jutunjuurta kaupan kassalla ja ystävien kahvipöydässä. Niin ilmiselvästä luonnonlaista kuin päivän pitenemisestä!
Valoisuus saa ihmiset hyvälle tuulelle. Viherpeukalot kunnostavat haravoitaan, selailevat taimikuvastoja ja hypistelevät kesäkukkien siemenpusseja. Koululaiset viipottavat ilman takkia ja mopopojat karauttelevat viritetyillä ajokeillaan että pärinä käy. Miesten huoltsikkaparlamenteissa juoruillaan, vaihdetaan kesärenkaita ja väitellään, mikä on paras merkki. Se on sitä kevättä sekin.
Kaikille ei kevät ole yhtä mukavaa aikaa. Kevät on itsemurhien ja synkkien ajatusten aikaa kaikesta valosta huolimatta. Väsyneille, masennuksen valtaamille aivoille kevään kirkas ja ankaran kova valo on koettelemus. Armoton kevätaurinko paljastaa, miten kipeästi nuhjuinen koti kaipaa siivousta, mutta kun ei jaksa. Ympärillä luonto puhkeaa vimmattuun elämään, joka ajaa yli ja rusentaa. Kevät on yhtä riemua – mitä se on? Kevät hujahtaa ohi nopeasti kuin elämä, se muistuttaa vanhenemisesta ja omasta saamattomuudesta.
Kun kevät on noin ylivoimaista, ei ole ihme, että moni vaikeasti masentunut haluaa paeta sitä ja koko elämää. Päädytään surulliseen ratkaisuun.
Joskus törmää kevätihmiseen, jonka mielestä jokaisen velvollisuus on iloita keväästä täysin palkein. Mutta omaa kevätiloa ei voi istuttaa toiseen ihmiseen.
On suuri karhunpalvelus neuvoa masentunutta ottamaan itseään niskasta kiinni ja nauttimaan keväästä. Neuvo saa vain uppoamaan syvemmälle syyllisyyden, itseinhon, saamattomuuden tunteen ja mitättömyyden suohon.
Parempi on lähteä yhdessä ulos kuuntelemaan peipposta ja moikkaamaan naakkoja. Parempi on varovasti kannustaa jaksamaan vielä tämä päivä, sillä kesä ja sen lempeä valo ovat tulossa. Kesällä timotei nyökyttää päätään ja tuuli suhisee koivussa – loputtomasti, varman rauhallisesti kesästä toiseen