Kesä on jo pitkällä ja oma aika on mennyt perheen, työn ja yhteisötouhuilun parissa sekä lasten leireilyjä organisoidessa.
Kehen lie tulleet. Nuorempi käy tällä viikolla uimakoulua, on innolla porhaltanut jo neljälle leirille ja haaveilee sun mistä. Vanhemmalle riitti lajirakkaana kiekkoleiri, pieni kaupunkikeikaus ja tulossa oleva mökkeily, eikä muuta juuri kaipaa.
Minä aina haaveilen riippumatosta, laiskottelusta ja rentoilusta. Vaan kuinka lopulta käy? Ehkä vartin jaksan olla paikallani, kun alkaa pää jo surrata ympärillä olevista mahdollisuuksista ja on mentävä.
Tavoitelistoja en tee juuri koskaan. Ei minun tarvitse, sillä ne syntyvät kuin itsestään impulsiivisina ja läheisiä hengästyttävinä huomioina olemassaolevista mahdollisuuksista. Valitettavan usein on tietenkin todettava, ettei aivan kaikkeen jouda, mutta ihastuttavan usein saan seurakseni jonkun yhtä "valopäisen" kaverin.
Muistatteko jähmöpeikon, josta kirjoitin jo useampi vuosi sitten? Sen kohtaamista karttelen olemalla luontojani liikkeessä niin paljon kuin suinkin.
Tuolloinkin siteerasin Pentti Haanpäätä, jonka sanat ohjailevat hoitamaan kuntoa, valaisemaan mieltä, hiomaan kieltä sekä taistelemaan itsessä piileviä ja eläviä tuhon merkkejä vastaan.
Noihin tuhon merkkeihin lasken fyysisen kunnon ohella myös liiallisen ryppyotsaisuuden, kapeamielisyyden ja suvaitsemattomuuden.
Pyrkimyksenäni on jo työnikin puolesta nähdä asioita myös toisten silmillä, ja ymmärtää, miksi he tekevät ja ajattelevat niin kuin tekevät. Voin kuvitella, että jonkinmoinen avarakatseisuuteni on ainakin osittain ammatin mukanaan tuoma ominaisuus, ja positiivinen sellainen.
Tietenkin minusta löytyy myös se pimeämpi puoli. Se tyyppi hyppää ihan varmasti silmille, osaa jopa lyödä ja räksyttää, jos kokee itsensä tai jonkun toisen tulleen perusteettomasti väärin kohdelluksi.
Ylilyöntejäkin on ollut temperamentin kuohahtaessa kunnolla. Niitä hetkiä on vaikea unohtaa ja antaa itselle anteeksi.
Ehkä näen asioissa ja ilmiöissä liikaa pelkästään hyviä piirteitä, mutta en vain tahdo sumentaa ja mustata mieltäni ikävillä puolilla. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että niitä hyväksyisin.
Liiallista suvaitsevaa pehmeämielisyyttä kenties, mutta minkäs teen. Olen vanhempieni tytär ja kasvanut ajatukseen, että lähimmäinen on lähimmäinen, on hän millainen tahansa.
Uskossa elänyttä mummoani soimattiin aikoinaan perheen omistuksessa olleesta televisiosta, mutta mummo ei välittänyt. Kyllä hän osasi olla katsomatta sieltä sellaista, mitä ei itse hyväksynyt, mutta muu perhe sai tehdä itse omat valintansa.
Näin pitäisi olla kaikilla, vapaus valita, kuulla ja tulla kuulluksi, mutta ei aivopestyksi.
Pidetään katse avarana!