Kirsti Hakkaraisen elämässä koitti alkuviikosta hetki, jolloin hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella.
– Kyllä minä aamulla mietin, että voi kauhee. Oli haikea olo, kun ei voi mennä töihin, Siikalatvan seurakunnan diakonissan virasta eläkkeelle jäänyt Hakkarainen naurahtaa.
Oloneuvoksen päiviin on toki totuteltu jo pidempään puolieläkkeellä, ja kesä on kulunut lomaillessa, mutta minkäs koira karvoistaan pääsee. Kun kehonkello on asetettu työaikaan, niin menee aikaa oppia uusille tavoille.
Taakse jäi viitisentoista vuotta diakonissana, mitä edelsi pitkä työura sairaanhoitajana.
Kristillisyys on kulkenut Kirstin mukana lapsuudesta lähtien, mutta meinasi jäädä elämän ruuhkavuosien jalkoihin. Kirkon ohitse kävellessä se alkoi kuitenkin vahvistua ja niin mukaan tuli vapaaehtoistyö seurakunnassa.
Kaveri houkuttelemana perheenäiti opiskeli työn ohessa diakoniaopistossa, haki ja sai vapautuneen diakonissan paikan vuonna 2000.
Diakonissan työtä kuvataan rakkauden palveluksi toista ihmistä kohtaan. Työn makuun Kirsti pääsi jo ennen ensimmäistä työpäiväänsä, kun pappila paloi. Kyläläiset tyhjensivät yhteisvoimin pappilaa palokunnan varmistaessa samalla katon palopesäkkeiden sammutusta.
Seuraavana päivänä työ jatkui savun hajussa seurakuntatalolla.
– Vanhoja kirjoja ja papereita kuivattiin, pestiin verhoja ja tekstiilejä. Siinä kyllä Kären Raili teki ison työn, hävikki oli vain kymmenen prosentin luokkaa, Kirsti muistelee Pulkkilan seurakunnan silloista emäntää.
Lue Kirstin koko haastattelu 3.9. Siikajokilaaksosta
