Joulukuu tuntui pimeältä ja synkältä. Ei näkynyt aurinkoa, ei. Vai luulinko vain, enkö ollut työn kiireiltä huomannut sitä?
Vilkaisin Ilmatieteen laitoksen tilastoja, ja siellähän sanottiin että Oulussa on aurinko näyttäytynyt koko joulukuussa vaivaisten kolmen tunnin verran. Ja kyllä täällä ollaan oltu saman pilviverhon alla kuin oululaisetkin. Tuntuma pimeästä joulukuusta ei siis ollut omasta pääkopasta lähtöisin.
Vanha kansa veteli tulevan kesän sääennustuksia talven keleistä. Joten lauha, pilvinen joulukuu ja nipin napin pakkasen puolella ollut joulu tarkoittavat sateista kesäkuuta ja koleaa juhannusta. Uuden vuoden yönä taivas oli pilvessä, joten huono marjavuosi olisi vanhojen taikojen mukaan tulossa. Harmi. Saanko mistään sitten ostettua jokasyksyistä mustikkaämpäriä?
Mutta vanhat merkit eivät ole enää aikoihin pitäneet paikkaansa. Vaikka kuinka olisi pakkanen jouluna paukkunut, on juhannus silti saattanut olla melkein yhtä kylmä. Rillit huurussa on saanut istua tihkusateessa savuttavan nuotion äärellä. Häävisti ovat makkarat paistuneet.
Linnutkaan eivät enää muista vanhoja tapojaan. Kuu kiurusta kesään ja puoli kuuta peipposesta ei käy ollenkaan ajassa, vaan peipposet sieltä edistää ja etuilee. Tulevat tallomaan viimeisiä lumenrippeitä ja nokkimaan talipalloa. Toki hienoa kun tulevat, tervetuloa vaan. Oikein sydänalassa hytkäyttää, kun kuulee kevään ensimmäisen peipposen päästelevän ilovirsiään koivun oksalla.
Yksi kevään merkki on varma ja muuttumaton. Päivät pitenevät, vaikka kuinka olisi sumuista tai sateista. Jo nyt sen huomaa: töistä lähtiessä taivaanrannassa viipyy vielä kultainen hehku. Ei sitä näkynyt kuukausi sitten.
Talviset päivät ovat pidentyneet maailman luomisesta lähtien ja pohjoisen ihmiset ovat imeneet äidinmaidossa tiedon valon lisääntymisestä. Silti se aina hämmästyttää ja ilahduttaa. Se vasta on merkillistä.