Meille hankittiin koira. Pikkuinen beagle-poika nuorimmaisen, kymmenvuotiaan iloksi. Tai oikeastaan minähän sitä eniten halusin. Ennestään meillä oli paimenkoira bordercollie, jota tässä Portteriksi nimitän. Uudelle tulokkaalle annettiin nimeksi Pontus.
Aluksi Portteri kyräili uutta tulokasta, hieman varovaisestikin lähestyi. Ennen pitkää koirat löysivät nokkimisjärjestyksen ja arvata saattaa, että Portteri vanhemman oikeudella oli pomo.
Juhannuksen tienoilla lapset, joita on yhteensä viisi, kokoontuivat kesän viettoon ja tutustumaan uuteen lemmikkiin. Pontus hurmasikin heti koko porukan niin, että telmimisestä ei tahtonut loppua tulla.
Sattui vielä sadeilmakin, joten aikaa vietettiin sisätiloissa pelaillen Donkey Gongia, videopelejä ja televisiota katsellen.
Sateen lakattua nuoriso kirmaisi ulos. Pelkäsin koiranpennun jäävän jalkoihin siinä menossa, mutta en nähnyt siitä vilaustakaan. Eivätkä nähneet toisetkaan.
Alkoi perusteellinen etsintä. Navetan takaa, leikkimökin alta, aitan nurkalta, tiirailtiin taskulampulla päärakennuksen rossipohjan tuuletusaukotkin. Tytöt jo itku kurkussa kävivät naapuristakin kysymässä.
Toivottomuus hiipi vähitellen itse kunkin mieleen.
Siinä sitten suunniteltiin toimenpiteitä etsintöjen jatkamiseksi. Annoin heidän suunnitella ja menin olohuoneeseen järjestelemään sohvatyynyjä pelitiimellyksen jäljiltä. Ja siellähän se pikkuinen torkkupeitteen alla nukkui kaikessa rauhassa aiheuttamastaan hässäkästä täysin tietämättömänä.
Kesän edetessä pihallemme alkoi ilmestyä mitä kummallisimpia tavaroita: lasten kenkiä ja käsineitä, leluja, pesäpalloräpylää, miesten työkintasta, sulkapalloa. Asialla oli Pontus, joka naapurin pihasta kantoi tavaraa ja yritti kätkeä niitä milloin mihinkin pellon kulmaan. Sain monet kerrat mennä nöyränä naapuriin palauttamaan kähvellettyjä tavaroita.
Tuli syksy ja luntakin oli jo satanut. Pontus vönkii kotipihaan raahaten jotakin mustaa vaatekappaletta. Menin katsomaan: mustat, 130-senttiset toppahousut. Onneksi eivät olleet likaantuneet, kun maa oli jo jäässä. Ja taas anteeksi pyydellen naapuriin.
Rouva sanoi, ettei heillä ole tuollaisia. Kummastelin mistä asti koira oli vaatekappaleen löytänyt, lapsiperheitä kun ei tuolloin ollut lähimaillakaan naapuria lukuun ottamatta. Eräs tyttäristä tuli, onneksi, kertomaan, että heillä oli jäänyt aitan ovi auki ja sieltä Pontus ne housut löysi. Siellä kuulemma säilytettiin pahvilaatikoissa sukulaisilta saatuja lastenvaatteita.
Poika oli mennyt armeijaan. Hän tuli kesäaikaan kotona käymään ja halusi pestä vaatteensa itse, rättivarastolta kun ei aina saa sopivan kokoisia. Pesi pyykkinsä ja vei ulos kuivumaan. Oli T-paita, pitkät kalsarit ja muutamat sukat.
Ikkunasta ulos kurkatessani huomasin pojan paidan kadonneen narulta. Kummastelin, eihän se vielä voinut kuiva olla, mihin se katosi. Kohtapa arvoitus ratkesi. Pontus kiersi pyykkitelinettä, hyppäsi, nappasi pojan kalsarit hampaisiinsa ja lähti niska vinossa pää keikkuen kipittämään kohti pellon reunaa. Ehdin hätiin. Virautin vaatteen ja panin sen sisälle kuivumaan, varalta.
Vilkaisin jälleen ulos. Nyt narulla oli enää sukkia. Beagle hyppäsi ja hyppäsi, mutta ei yltänyt napata sukkaa. Portteri katseli vierestä, ojentautui, otti sukan narulta ja pudotti sen Pontukselle. Ja taas mentiin kohti pellonreunaa aarretta kätkemään.
Näin selvisi muutaman muunkin vaaatekappaleen katoaminen jo aikaisemmin. Miehen kanssa mietittiin mitä tuon rosvon kanssa pitäisi tehdä. Hän ehdotti, että laitetaan paimenlankaa telineen ympärille, ymmärtävät varmaankin varoa. Portteri karjakoirana tiesi paimenlangan merkityksen, ja oli Pontuskin jo muutamat tärskyt langasta saanut. Tällä kertaa lankaan ei kuitenkaan laitettu virtaa.
Jäimme seuraamaan tilanteen kehittymistä. Portteri haisteli lankaa, lähestyi varovasti, kierteli ympäriinsä nuuhkien. Pontus ei tohtinut mennä lähellekään. Ja ennen pitkää Portteri tuli siihen johtopäätökseen, että lanka on vaaraton, nappasi sukan ja antoi sen kaverille. No, sisälle ne loput pyykit oli vietävä.
Armeijan T-paitaa ei löydetty, joten poika joutui sen maksamaan.
Toki Pontus teki muutakin kuin varasteli. Se osasi laulaa. Kun joku vain soitteli huuliharppua, Pontus istui nätisti alas, kohotti kuononsa yläilmoihin ja lauloi. Lauloi niin kauan kuin joku vaan viitsi soittaa. Portterikin yritteli yhtyä kuoroon. Sillä ei kuitenkaan tuntunut oikein nuottikorvaa olevan.
Metsäretkistä Pontus myös tykkäsi. Katosi omille teilleen ja saattoi viipyä seitsemäntoistakin tuntia. Makasi sitten pari päivää aivan reporankana itseään elvytellen.
Syyskesäisenä lauantai-iltapäivänä naapurista tuli pihaan kolme pientä tyttöä itku silmässä. Pontus oli vohkinut heidän rakkaimman nukkensa. Hämäräntuloon asti kiertelin pellonreunoja, potkin multakokkareita ja kivenjyriköitä. Nukkea ei löytynyt. Hain aitasta tyttäriltä jääneen ison nuken, jolla oli tukka ja räpsyvät silmät. Mutta ei vaatteita. Kiireen vimmalla tekaisin sille mekon tyttöjen nilkkasukasta ja menin naapuriin.
”Korvaako tämä ollenkaan sitä kadonnutta nukkea?” kysyin pienimmäiseltä.
”Ei se kyllä korvaa, mutta voin minä sen ottaa”, hän vastasi.
Keväällä, kun peltoja kynnettiin, nukke löytyi. Sillä oli yllään monet kerrokset aivan ihania vaatteita: trikoot, T-paita, pitsipusero, prinsessahame, villatakki, pitsilakki, suloiset pienet sukat. Pesin nuken ja vaatteet ja menin pyykkikorin kanssa naapuriin.
Totisella naamalla kysyin rouvalta, voisinko lainata heidän pyykkitelinettään, kun omani on ihan täynnä. Kyllä hän minua vähän kummastellen katsoi mutta lupasi kuitenkin. Ajattelin, että kun tytöt tulevat koulusta ja näkevät nuken vaatteineen pyykkitelineellä, he ilahtuvat.
Illalla rouvan kanssa pihanurmea rapsutellessamme kysäisin, olivatko tyttäret iloisia kun saivat rakkaan nukkensa takaisin.
”Olivathan he, mutta itkuhan siinä tuli”, hän vastasi.
Pienin oli suruissaan siitä, josko antamani nukke pitää nyt palauttaa, kun kerran entinen on löytynyt. Sanoin, että ei tarvitse palauttaa, ei elämä niin julmaa voi olla.
Elämä kyllä voi olla julmaakin. Luopumisen tuska on joskus kohdattava, vuosien kuluessa aina vain useammasti. Pontuksesta piti luopua aikanaan, samoin hyväksi ystäväksi näiden koiruuksien myötä tulleesta naapurista.
Onneksi jäljellä ovat kauniit muistot, jotka lämmittävät vieläkin.