Latasin älylaitteeseeni pelisovelluksen, jossa annetuista kirjaimista pitää muodostaa sanoja. Oikein arvatut sanat täyttävät ristikkoa, johon mahtuu tasosta riippuen kolmesta seitsemään sanaa. Kirjaimia on käytettävissä neljästä kahdeksaan.
Sen verran olen sanoja eläissäni pyöritellyt, että tason läpäisemiseen kului keskimäärin minuutti. Tasojen välillä sovelluskaupan ilmaispeli näytti aina noin puolen minuutin mainoksen.
Kolmantena päivänä pelin lataamisesta saavutin tason 146. Kolmessa päivässä olin siis tuhlannut ainakin 146 minuuttia pelaamiseen ja 73 minuuttia mainoksiin. Käytännössä olin tuijottanut alakoulutasoista kännykkäpeliä lähes neljä tuntia.
Sen verran jäin peliin koukkuun, etten huomannut ajankulua näyttöä sormeillessani. Olin hetkellisesti ylpeä itsestäni joka kerta, kun ruutuun lävähti kolmen tähden kera teksti ”Taso suoritettu!”. Samalla hetkellä, kun taso 147 aukesi ruutuun, huomasin lattialla makaavan koiran tuijottavan minua kyllästyneen oloisena. Tunsin nolostuvani, vaikka koira tuskin tuomitsi peliaddiktiotani.
Eikä tuominnut taloudessamme kukaan muukaan - liekö olivat edes huomanneet omalta ruuduntuijotukseltaan. Kun ilmoitin lähteväni lenkille, talon toinen aikuinen alensi television ääntä ja muistutti pelikonsolin kahlitsemaa teiniä raittiin ulkoilman hyödyistä. Lopulta lähdin lenkille koiran kanssa kaksin.
Syksyn värittämässä metsässä pohdin aiheeseen liittyen kaksinaismoralismia. Jo vuosia sitten omatkin vanhempani kehottivat tekemään niin kuin he sanovat, eikä niin kuin he tekevät. Onko kontrolloimaton ruutuaika tosiaan aikuisten oikeus? Onhan sitä omaa käytöstään ikävä analysoida.
Hyvä mittari oli kuitenkin häpeän tunne koiran yllätettyä minut puhelin kädessä. Kolmen tunnin ulkoilun aikana käytin kännykkää kahdesti: ensin otin kuvan merenaaltojen yllättämästä koirasta. Toisella kertaa poistin sanapelin.