Lauletaanpa hiukan tästä, Karhumäen elämästä / Kaupunki on synkkä harmaa, viihtyminen epävarmaa.
Sota-aikaisen sävelmän sanat soljuvat 94-vuotiaan Helvi Ruotsalaisen (o.s. Junnila) muistista ongelmitta. Nainen palaa muistoissaan 76 vuoden takaisiin päiviin, jolloin hän lähti sodan jalkoihin alle parikymppisenä.
Elettiin jatkosodan alkamisen aikoja vuonna 1941. Luohualaisen maanviljelijäperheen tyttö oli kouluttautunut lotaksi Raahessa, ja sodan kaiut olivat jo kantautuneet Siikajokivarteen: oli nähty Ruukin juna-asemalle saapuneet evakot ja heidän saapumisensa myötä syntynyt auttamisenhalu.
– Syyskuun alussa tuli tieto, että rintamalla tarvitaan lottia vapauttamaan miehiä rintamalla. Oli pulaa miehistä, Helvi kertoo.
Vanhemmat olisivat mielellään pitäneet tyttärensä kotiseudulla, sillä useampi perheen lapsista oli jo lähtenyt rintamalle. Nuori nainen oli kuitenkin tehnyt päätöksensä: hän lähtisi, kun isänmaa kerran kutsui.
– Ei minun henkeni ollut sen kalliimpi kuin toistenkaan, hän tuumaa totisena.
Niin alkoi Helvi Ruotsalaisen junamatka kohti Itä-Karjalaa ja siellä sijaitsevaa Medvežjegorskia, tai Karhumäkeä, kuten suomalaiset kaupungin tunsivat. Kaupunki oli Äänislinnaksi nimetyn Petroskoin jälkeen toiseksi suurin Itä-Karjalan kaupunki, jonka suomalaiset sotilaat valtasivat. Karhumäestä oli tehty huollon keskus, jonne tuotiin rautateitse täydennyksiä sotajoukkoja varten.
Helvi muistaa Äänisen ja Kumsjoen rannoilla sijaitsevan kaupungin harmaana ja kauttaaltaan aidattuna. Sisään pääsi vain koristeellisista porteista. Suomalaiset asettuivat taloksi: sotimisen lomassa he rakensivat komean puukirkon, nimesivät kadut suomalaisittain ja pitivät urheiluopistolla yhteisiä urheilukisoja, jossa lotat muonittivat väkeä.
Tie vei Lottahotelliin, jossa Helvistä tehtiin viiden karjalaistytön johtaja. Rintamalinja kulki noin kymmenen kilometrin päässä, ja 25-paikkaisen hotellin tehtävänä oli muonittaa ja majoittaa suomalaisia sotajoukkoja ja tarvittaessa antaa ensiapua loukkaantuneille. Työmaana oli myös pesulajuna, jossa pyykättiin sotilaiden vaatteita.
– Hommaa oli yötä päivää. Ei siellä tunnettu mitään kahdeksan tunnin työpäiviä, hän kertoo.
Työ piti naisen koko ajan liikkeessä. Pelolle ei jäänyt tilaa, vaikka sodan kauhut jyskäsivät aivan nurkan takana.
– Pauke kuului Lottahotellille asti. Kaikkeen sitä kuitenkin tottui. Kai minä joskus pelkäsinkin, mutta ei se pelko mitään auttanut. Päivästä toiseen piti vain pärjätä. Kuolemaa ei auttanut ajatella.
Myös kotipuolessakin elettiin sodan varjossa, ja lomareissuilla seistiin usein kirkkoherran rinnalla sotilashautajaisissa.
– Luohuan poikia kaatui ja kyllä siinä tippa tuli silmään, kun tuttuja poikia maahan laskettiin, Helvi muistelee.
Itä-Karjalassa Helvi vietti kaikkiaan kolme vuotta. Noihin vuosiin mahtui hälytystilanteita, joiden edessä oli suojauduttava henkensä pitimiksi, mutta myös rauhan aikoja, jolloin käytiin ihailemassa kauniita maisemia ja käytiin porukalla elokuvateatterissa. Turvallisuuden tunteeseen ei kuitenkaan voinut tuudittautua.
Vuoden 1944 juhannuksen alla Helvi valmistautui lomalle lähtöön. Hän oli aikeissa ottaa matkaansa myös Annin, alaisuudessaan toimivan karjalaistytön, jonka kanssa hän oli ystävystynyt Karhumäen vuosien aikana. Ystävysten tiet kuitenkin erkanivat yllättäen.
– Tulikin komennus lähteä. Pistettiin peruutusvaihde päälle ja piti tulla kamppeineen sieltä pois.
Suomalaisjoukot perääntyivät ja hotelli tyhjeni, mutta Helvi jäi vielä huolehtimaan, että tavarat ja rahtikirjat pääsevät hänen matkassaan junalla Luumäelle. Tällöin talon taakse tuli suomalaisen sotamiehen vaatteisiin sonnustautunut mies, joka otti hetekan ja laittoi pihamaalle nukkumaan. Helvi mietti kuumeisesti, oliko sotilas kenties taistelun uuvuttama suomalainen vai valeasussa liikkunut venäläinen.
– Sitten tuli kaksi miestä rintamalta ja ihmetteli, miksi ihmeessä minä vielä olen siellä. Mitään ei aiottukaan ottaa mukaan ja rakennus aiottiin polttaa. Pakkasin äkkiä reppuni ja lähdin matkaan.
Kotiin palattuaan nainen päätti jäädä auttamaan ikääntyneitä vanhempiaan tilanpidossa. Luohualle saapui myös Helvin tuleva aviomies, Väinö Ruotsalainen, joka oli sotinut ja haavoittunut pohjoisessa Salla-Kiestinki-linjalla.
Sodan päätyttyä suhtautuminen veteraaneihin ja lottiin muuttui.
– Meidät vaiennettiin, eikä sodasta saanut puhua. Uhattiin, että vankilaan joutuu.
Monet lotat polttivat lottapukunsa. Helvikin piti suunsa kiinni ja muokkasi lottapukunsa navettamekoksi. Taskunsuussa komeilleet arvomerkit hän pisti talteen laatikon pohjalle. Vapaammat tuulet alkoivat puhaltaa vasta sitten, kun vasemmistoaate lientyi ja vaikenemisen kulttuuri väistyi.
Vaikeneminen ei muistoja kadottanut tai edes himmentänyt, vaan sota-ajan tapahtumat pulpahtelevat naisen mieleen edelleen tiuhaan.
– En soisi sellaista koskaan enää tulevan. Kunpa kenenkään ei ikinä tarvitsisi nähdä sellaista aikaa. Tämä rauhaton aika huolettaa, hän huokaa.
