Kuluvaan vuoteen on sisältynyt monen sorttista kuumeilua. On ollut autokuumetta, matkakuumetta, lemmikkikuumetta, esiintymiskuumetta ja jopa ihan kuumekuumetta, mikä allekirjoittaneelle on harvinaista.
Osa noista kuumeiluista on tehnyt tehtävänsä ja jättänyt jälkensä myös lompakkoon. Mutta yksi on ylitse muiden, eikä siitä edes halua kokonaan päästä eroon.
Ehei, se ei ole vauvakuumetta, sillä sen jätän jo nuoremmille. Lemmikkipuolella taas mieluummin juoksutan naapurin koiraa, kuin otan ristikseni yhtään ylimääräistä huolehdittavaa. Matkakuume saakin nostaa ajoittain päätään, jotta kotiin olisi taas mukava palata.
Kuumeista pahin ja ihanin on nimittäin ramppikuume. Se jos mikä pistää adrenaliinin kohisemaan korvissa saakka ja sielun huutamaan hallelujaa. Yhtäaikaiset pelko ja odotus, toivo ja epätoivo lyövät kättä ja katsovat tasavertaisina, miten käy.
Kerta kerran jälkeen sitä ihmettelee, miten valtavan latauksen voikaan saada itsensä ja pelkojensa voittamisesta. Sille lataukselle olisi monella tilausta. Mokailun ja itselle nauramisen lahjan soisi istahtavan kenen tahansa pöytään ja jättävän ikimuistoisen altistumisen.
Osallistuin syksyn aikana järjestetylle improvisaatiokurssille ja toivoin, ettei se loppuisi ikinä. Samalla tajusin, että tätähän me harjoittelemaan laiskat olemme tehneet jo vuosia: vetäneet hatusta mille milloinkin on ollut tarvetta. Mikäs se kamalampaa ja mikäs sen parempaa!
Janne Raudaskosken ja muiden improvisaatioon vihkiytyneiden sanoin moka on lahja ja improvisaatio iloista itsenä häpäisemistä. Miksei siitä siis ottaisi irti kaikkea mitä lähtee?
Tälle ikää noita hyödynnettäviä kohtauksia onkin kertynyt. Ihan kaikkia ei voi punastelematta muistella, mutta eipähän käy elämä ainakaan tylsäksi ja naama painu nutturalle, kun voi nauraa edes itselleen.