Olen kaivannut rajan taakse jo pitkään. En puhu nyt tuonpuoleisesta, vaan maanrajojen ylittämisestä.
Kesäkuussa pääsin vihdoin vierailemaan Vienan Karjalassa, Lönnrotin jalanjäljillä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää sitä lumoa, mistä Vienan kyliin tutustuneet ovat puhuneet. Myönnän olevani rakastunut.
Tuntuu ihmeelliseltä, että Putinin vallan alaiset tervehtivät minua selvällä suomella taikka karjalaksi murtaen, siunausta toivottaen. Ottaen kiinni kädestä ja haastaen omista tekemisistään kuin olisimme aina tunteneet.
Ihmisten avautuminen ei ole minulle toimittajana outoa, mutta harvoin on meillä suomalaisilla rääpyä tarjota sellaista syliä, mikä sukulaiskansaltamme löytyy.
Vienan kylissä ei ole kunnallistekniikasta tietoakaan, mutta heiltä ei tunnu puuttuvan mitään. Tai no, heiltä puuttuu paljonkin. Monen maamon eläke menee elättinä olevien lasten juopotteluun ja terveydenhoito on kylän välskärin ja vieraiden tuomien lääkkeiden varassa.
Sydämen ilo on kuitenkin puutetta syvempi. Se otetaan irti sieltä mistä pystytään ja luotetaan uskoon, korkeampiin voimiin, kalevalaisiin loitsuihin.
Tunnetun tietäjäsuvun edustaja ja kyläpäällikkö Santeri Lesonen teki aikoinaan tietoisen valinnan siirtyä elämään kansansa jo vuosisatoja opettamalla tavalla. Hänen ortodoksisuuteen yhtyvässä maanuskossa on jotain todella luonnollista ja kiehtovaa. Se kulkee mukana koko ajan, eikä ole esillä vain kerran vuodessa joulukirkossa.
Elävä usko ei sisällä vain yhtä kaikentietävää Jumalaa, vaan kunnioitusta kaikkea elävää ja toki myös kuollutta kohtaan. Järvestä otetaan kalaa vain sen verran kuin on tarpeen, ei enempää. Puuta kaataessa ei pirstota päättömästi, vaan lupaa kysyen tuumaillaan, mihin minkäkin osan voisi käyttää.
Santerin kaltaisten ihmisten rinnalla häpeää omia tottumuksiaan. Kuinka oppisimme kerskakuluttamaan vain ympäristöön säteilevää ystävällisyyttä ja lämpöä?