Sanonta Carpe Diem on jo klisee, mutta minkäs teet, jos hetkeen tarttuminen on osa minuutta.
Tämän hetkeentarttujan mieli on kaksijakoinen. Toisen aivopuoliskon haaveillessa laiskottelusta, provosoituu toinen puolisko kaikesta mahdollisesta menoärsykkeestä. Sitä, tätä ja tuota voisi tehdä, kokea, kuulla ja nähdä! Se huutaa, että kamoon, elämä on rajallinen!
Ei siis ihme, että suustani pääsi amen, kun viikonloppuna törmäsin tunturissa kylttiin, joka mainosti, että haudassa ehtii levätä. Ja syy, miksi olin tunturilla enkä Perttuleilla, juontaa tietysti hetkeentarttujan oireyhtymääni.
Perttulin sijaan työkalenteriin vilahti äkkiarvaamatta pari ohittamatonta muuttujaa: arvanheittoon osallistunut ystävä ja mahdollisuus. Kiitos Virpi! Vai kuinka moni olisi ohittanut mahdollisuuden päästä näkemään valtakunnanlevitykseen tulevan elokuvan tekemistä? (Isäntää ei lasketa..)
Olisitte tai ette, minä lähdin, vaikka se tiesi ajamista yötä myöten Lappiin ja lähes samaa kyytiä takaisin. Ja olen tyytyväinen päätökseen, sekä siihen että sain pidettyä itseni aisoissa, en hihitellyt julkkiksia nähdessäni, enkä (tiettävästi) suuremmin mokaillut, ehkä.
Paljoa en voi itse elokuvasta kertoa, mutta sen sanon, että ihailen suuresti sitä kymmenien ihmisten koneistoa, joka sellaisen tekemisessä pyörii. Kuten ystävä totesi, ihmeellistä on jo ohjaajan kyky nähdä valmis työ silmissään silloin, kun kuvataan olemattomia kohtauspätkiä epärytmisessä järjestyksessä.
Mekin elämme laillamme osana suurta elokuvaa, jonka lopputekstejä ei vielä ole toivon mukaan kirjoitettu. Itse vastaamme sekä ohjauksesta että tyylilajista, oli se sitten jamesbondia tai kauniita ja rohkeita. Allekirjoittaneen elämä näyttänee ulkopuolisen silmissä lähinnä farssilta.. Niin tai näin, tylsäksi se ei käy, mikäli hetkeentarttuja itse saa päättää.