Lukijalta
Mielipide

Lukijan tarina: Paluu kotiin

Viimeinen paikka, oli tullut käsky asettua aloille. Aikaisemmin oltiin jo kuultu, että Petsamon nikkelikaivos Suomen toisesta käsivarresta oli tuhottu vihollisen toimesta, ettei itänaapurille jää sitäkään.

Se oli vihollisen oma päätös, ettei Suomella ollut siihen sanomista. Perusteellisesti tehty, puhuivat. Menetettyä, mikä menetettyä.

***

Ei ole aikaisemmin uskaltanut huokaista, mutta nyt uskalsi. Ja kaikki muutkin olivat vähän ihmeissään. Meni hetki, että sen edes tajusi – sen hetken, että se oli ohi nyt – minunkin osalta.

Siirtyminen jo kaikkiaan kannakselta tänne oli ollut niin raskas, ettei tiennyt, miten senkin jaksaa.

Koti mielessä ja se jäi matkan varrelle. Olisipa saanu käydä edes tervehtimässä, mutta ei siinä ehtinyt. Kuljettava oli eteenpäin. Näin oli luvattu tehdä, koska kiire oli.

Toisaalta, sepä olisi varmastikin suuremman ikävän tuonut…

***

Siinä meni jo monta päivää, että yleensä saavutettiin järellinen komentopaikka. Viimeisin taistelu oli vaiherikas ja hyvin paljon metsävoittonen ja sekalainen olosuhteijen takia.

Vihollinen rynnäköi, vaikka tie oli katkaistu monesta kohtaa. Sillat oli kaikki räjäytetty ajastaan.

Oli raskasta antaa käskyä, kun ei ole takeita, että käskettävä siitä selviää. Joka kerta laitoin mielessä rukouksen mukkaan ja sanon siunausta matkaan, että kaikki menisi hyvin. Että kaikki selviäisi.

Ne oli niin nuoria poikia osa, että vielä elämänkoulu oli niin kesken.

***

Jokasesta menetyksestä oli niin suuri suru, josta ei voi paljon puhua eikä sille ole kyllä sanojakaan. Parempi olla hiljaa tai sanoa… niin mitä, kun ei niitä ole…

Alas painuneet päät ja ehkä se on hiljaisuus, joka kertoo kaiken tärkeimmän. Ja tämäkin vaan, kun sille tuli aikaa.

Kun tieto sodan päättymisestä tuli, ei me kaikki päästy hetikohta lähtemään kotia. Siihen oli oma syynsä. Ensin lähtivät vanhimmat.

Osan piti jäädä vielä varmistelemaan. Osa porukkaa, enimmäkseen nuoria, jatkoi vielä vihollisen poisajua.

***

Viholliset oli vielä siinä ennen päättymistä ottaneet poikia vangiksi aikomuksena käyttää pojilta saamia tietoja hyväksi itänaapurin kanssa neuvottelussa myöhemmin.

Puhuivat, että itänaapurin sotilaita oli kuulemma kohdeltu paremmin kuin meikäläisiä. Onneksi pojat luovutettiin elävänä takaisin, vaikka tieten kärsimystähän se oli ollut.

***

Ei kukaan meistä osannu tarkata kotiinpaluun ajankohtaa. Matka oli pitkä.

Kuljetuksia oli miten oli, jalkapatikassa piti osan matkaa mennä. Osan matkaa pääsi autolla ja junalla, mihin nyt ehti mukaan. Kävellä piti isommalta tieltä pitkä loppumatka, vaikka lyhyt se oikiasti oli.

Oli aikaa hengitellä muutakin kuin tupakkia. Reppu selässä ja lakki vinossa sai olla ihan rauhassa.

Kaikki oli samaan aikaan raskasta ja kevyttä. Vielä mäki alas. Kuisti näkkyy jo.

Pieni pää ikkunassa vilahti. Tuolla nuo pojatki jotakin touhuaa. Ei näy, mutta ääni kuuluu. Emäntä ja tyttö kait ruokapuuhissa…

***

Niin lähellä jo. Oli jo aika pimiää. Talven tuntua. Avaan oven ja vastaan tulee pikkuisin tyttö eteisessä.

Oli huomannut ikkunasta. Pikkukädet ojossa hapuaa sylliin ja huutaa ”isä tuli, isä tuli”… eikä auta muu, kun nostaa syliin ja rutistaa pientä. Ei kerennyt reppua laskia maahan, kun jo emäntäkin oli kuullu outoja ääniä eteisestä ja tuli paikalle.

Pysähtyi… Esiliinan taskusta ottaa nästyykin, kun alkaa niin kovasti vettä silmistä valua… Tämä sota on nyt vihdoin päättynyt.

***

Tositapahtumaan ja kertomukseen perustuva osittain fiktiivinen tarina.

Joroisista, sukujuuriltaan

tavastkenkänen ja piipponen