Lukijalta
Mielipide

Lukijan tarina: Vil­la­suk­kien tahto

Elettiin rauhan aikaa. Olin jo vanhanpiianiän kynnyksellä, mutta empä sitä murehtinut. Kotikylässä oli hyvä tehdä töitä ja niitä riitti, kaikenlaisia käsitöistä navetta-, pelto- ja mehtätöihin. Olin nuoresta pitäen oppinut kovasti kaikkea tekemään. Tein kaikkea mitä miehetkin.

Olin riski ihminen - naiseksi aika pitkä ja voimakaskin. Autoin aina missä pystyin.

Oli minulla muutamia miehiä ollut kyselemässä tansseihin, mutta ei tanssit ollut oikein minun alaa ja taitoa. Ennemmin olisin voinut kättä vääntää. Sitähän ei miehet kovastikaan halunneet ottaa illan ohjelmaan, kun häpeähän se olisi ollut, jos naisihminen olisi väännössä voittanut. Sanoivat vaan, ettei sitä naisen kanssa väännetä.

Velipoikien kanssa väänsivät ja velipojat väänsivät minun kanssa. Nepä uskalsi. Eikä siinä muutenkaan ehtinyt paljon ajatella näitä elämän suhdeasioita, kun oli niin paljon hommaa hoidettavana. Pärjäsin monelle miehelle hyvin raskaissakin töissä ja siitä kait ne monta kertaa ajatteli, että olisin liian riski emännäksi.

Kyllähän sen tiesi.

Ilmassa alkoi olla kaikenlaista jännitettä… Jostain syystä miehet alkoivat liikehtiä levottomasti. Radiosta kuului paljon puhetta itänaapurimaan liikehdinnästä Suomen rajamaastossa. Alkoivat olla kuulemma liian kiinnostuneita raja-alueista…

Ei sitä kuitenkaan osannut pelätä arjen askareissa, vaikka kaikki siitä kuullessa aina sitä vähän säikähti. Ja asuihan sitä pohjosemmassa ja enemmän liki mertakin, ettei ollut asiat ihan vierellä. Raitilla alkoivat puhua enemmän ja enemmän.

Usko oli vahva siihen, että rauha säilyy, mutta koko ajan pelko, että sota alkaa. Alkoi ootus, että milloin tulee käsky lähtiä.

Rauha ei säilynyt. Miehet alkoivat pakkailla reppujaan ja suunnitella reittejä annetuille lähtöpaikoille ja kuljetuksiin. Sinne ne velimiehetkin lähti.

Onneksi paljon lähti tuttuja ja läheltä sammaan porukkaan, ettei niitten yksin tarvinnut olla ja oli turvallisempaa. Kylällä ja taloissa oli paljon enemmän hommaa riskille naisihmiselle kuin ennen. Navettahommatkin ja puun ajot oli leipomisien lisäksi hoidettava.

Onneksi osasin nekin hommat.

Radiosta kuului pääkaupungin pommituksesta. Talvisota alkoi. Se toi vaikian tunteen.

Pelko oli kaikkien niitten puolesta, jotka sinne lähti. Auttamispuuhissa kylän naisilla oli mukavana puuhana kirjotella postia ja laitella pakettia sotilaille, joita ei entuudestaan tunne. Toki niitä laitettiin enimmäkseen omille että tutuille, mutta tuntemattomille lähettää oli jännittävää.

Niinpä siinä minäkin tein harmaat paksut villaset sukat - oikein saapassukat ja isot sellaiset – ja kääräsin pakettiin tiukasti narulla. Siihen pystyi mukaan laittamaan lapun, johon sai - jos halusi - kirjottaa kuka on tehny ja mistä lähetetty.

Lähettäessä pakettia ajattelin, että ”toisi nämä lämpöä sinne talaven selekään jollekin, joka niitä tarvii”. Oli ollut niin kovia pakkasiakin siellä rintamalla.

Sota loppui. Siitä selvittiin ja miehet palasi kuka palasi. Arki palasi. Y

htenä kesäisenä päivänä joku kyseli kirkolla minua nimellä – pitäsi kuulemma löytyä näiltä kyliltä. Minulle juostiin sanomaan, että ”joku mies kyssyy”. Ei mennyt kauaa, kun iso mies ilmesty pihalle ja kysyi että, ”ootko nää” ja sanoi, että ”villasukat tuli”.

Minä siihen vastaamaan, että ”oohan mää”. Niin, mitäpä sitä kieltämään. Olin jo kokonaan unohtanut sen villasukkalähetyksen. Tämä tulija oli kauhian rauhallinen. Pani aikansa tupakkia piippuunsa, sytytti sen ja tuprautti pari kertaa.

Ootin, että saako se muuta sanottua kuin että, ”villasukat tuli...”

Aikansa kun oottaa, niin kyllä mies sai sanottua. Sai sanottua nimensäki. Sitten otti repusta sukat, joita oli parsittu jo pottuvarpaan kohalta ja kantapäistä. Oli kertonut, että oli sukat ollut tarpeen ja lämmittänyt niin komiasti, että siellä oli päättäny, että hän jos tästä soasta seleviää, hänpä käy sukantekijää kiittämässä ihan käestä pitäen.

Oli kuulemma niin napakasti neulottu ja kun oli tuo lappukin tuossa mukana, josta tiesi kylänkin, mistä ehtiä ja ei ollut niin kaukanakaan omasta kotoa, ettäkö ei olisi päässy.

Niin että ihan oli riski mies - pysty riskin emännän ottaa.

Tosikertomukseen perustuva osittain fiktiivinen tarina.

Riina Albrecht

Kirjoittaja on Joroisista, sukujuuriltaan tavastkenkänen ja piipponen