Kolumni

Mahasta välillä otti, mutta tie oli jännä

Tulevan ammatin, työn ja uran suunnitteleminen on mukavaa, mutta vaikeaa. Tämä vanhahkolta täti-ihmiseltä tiedoksi nuorille, jotka lähtevät kohtapuoliin opinpolkuja astelemaan.

Vielä vähän lisää tätösen neuvoja: Ei haittaa, jos opinahjon valinta ei osunut kohdalleen. Aina voi muuttaa suunnitelmia ja nepä osaavat muuttua ihan itsestänkin. Tiedän mutkaisesta kokemuksesta.

Ihmeen pienenä sitä jo miettii, mitä tekee isona. En kai ollut häävisti koulussakaan, kun jo olin varma, että minustahan tulee sairaanhoitaja.

Minkä takia sairaanhoitajaksi, aikuiset tietysti kysyivät. En halunnut vastata suoraan, että haluan hoitaa sairaita. Hoitaminen tuntui niin jalolta työltä, että siitä puhuminenkin ujostutti. Niinpä sanoin vain ytimekkäästi, että haluan pistää.

Aikuisten reaktion voi arvata.

Koulussa sain niin paljon kaikenlaisia uusia vaikutteita, että hoitajahaaveet tippuivat repusta ja muutkin urasuunnitelmat unohtuivat moneksi vuodeksi.

Vasta kuudennella luokalla ymmärsin löytäneeni oman alani – isona olen lentoemäntä. Putosin pilvistä aika pian, sillä lentokapteeniksi haikaileva luokkakaveri ei aikonut huolia koneeseensa tämän näköistä lentoemäntää.

Yläasteella innostuin toden teolla historiasta, kiitos hyvän opettajan. Kiinnostus syveni lukiossa, ja urahaaveetkin muuttuivat himpun verran realistisemmiksi. Nyt halusin lähteä opiskelemaan historiaa ja valmistua epygtologiksi. Tiesin, että työn saaminen on mahdotonta, joten otin tavoitteeksi historianopettajan ammatin.

Historiassa minua kiehtoi (ja edelleen kiehtoo) ammoin eläneiden ihmisten arki, tapahtumien moninmutkaiset syy- ja seuraussuhteet ja menneen vaikutus nykypäivään.

Kävin kahtena keväänä ainakin kolmen yliopiston pääsykokeissa. Parhaimmillaan jäin kolmen pisteen päähän opintopaikasta.

Sitten pitikin ryhtyä miettimään, mistä hommata elantoa itselle. Hain kesätoimittajaksi Nivala-lehteen, ja siitä alkoi kolmisen vuotta kestänyt toimittajataival.

Opin tielle teki mieli. Aika vaihtaa alaa, päätin, ja lähdin maatalousoppilaitokseen. Pääsin sitten yliopistoonkin, Helsinkiin maatalous-metsätieteelliseen opiskelemaan ympäristöekonomiaa. Minusta piti tulla ympäristöasiantuntija ja ministeriön ahkera virkamies.

Elämä ei aina suostu menemään oman pään mukaan, vaan se pistää tien uusiksi lupaa kysymättä. Odottamatta löysin itseni Siikajokilaaksosta, eikä ole valittamista.

Monipuolisessa työssäni saan käyttää kaikkea oppimaani ja pääsen penkomaan menneitäkin välillä. Yksikään oppi ei mene hukkaan.

Olen huomannut, että loppujen lopuksi elämä kantaa. Vaikka suunnitelmat menevät uusiksi, lopputulos saattaakin olla paras mahdollinen. Oman näköinen elämä.

Kirsi Junttila