Muusikko Tuure Kilpeläiselle Kestilän Haaraojan mummola on paikka, joka vie yhdellä askeleella ajassa taapäin, aistiretkelle kohti lapsuutta.
– Jokainen tietää sen tunteen, kun astuu mummolan porstuaan ja sen tuoksuun. Siellä tulee kerrostumia lapsuudesta kaikille aisteille, että täältä sitä on lähdetty, Helsingissä asuva Kilpeläinen tunnelmoi.
Hän on syntynyt Uudessakaupungissa, mutta asui lapsuutensa Kouvolassa. Kuhmolaisen isän puolelta ei suvun tukikohtaa ole olemassa, mutta äidin puolelta sellainen on säilynyt.
Tellervo-äiti oli syntyjään Kestilän Niskasia ja Tuure vietti lapsuudessaan lomia Haaraojalla Hanna-mummun ja Uuno-papan luona.
– Mummola on edelleen pystyssä muuttumattomana, vesi haetaan kaivosta ja sitä rataa.
Poikasena Tuure pääsi mummon mukana kaupoille. Kyläreissun kohokohtana oli käydä pelaamassa hedelmäpelejä tai pajatsoa.
Pelitraditiot olivat täsmällisiä.
– Mummo hinkutti villapaidan hihalla pajatsoa ja minulla oli aina tarkka paikka missä seisoa, äidinäidin ”hengenvoimia” tuolloin ihmetellyt mies kertoo.
Nuorena aikuisena mummola jäi lähes huomiotta, mutta sittemmin sen merkitys on kasvanut. Kilpeläinen kertoo serkusjoukon aktivoituneen omien lasten myötä. Näidenkin haluttiin saavan kokea edes osa vanhempiensa lapsuuden fiiliksistä.
Tuurella itsellään on kaksi, tänä vuonna 10 ja 13 vuotta täyttävää tytärtä. He ovat jo saaneet osansa mummolamiljöön tunnelmasta ja odottavat kovasti tulevan kesän reissua.
– He näkevät samat kummituspaikat, ullakot ja komerot, mitkä minäkin heidän iässään.
Kummitustarinat ovat peruja mummolta, jonka etiäisjuttuja Tuure kuunteli lapsena silmät suurina.
– Mummo kuuli aina rapuilta askeleet, jos joku oli kohta tulossa. Papankin askeleet kuului, kun tämä oli lähtenyt sodasta palaamaan. Mummo sai myös kalman hajun nokkaan, jos joku oli kuollut, muusikko kertoo.
Tuure Kilpeläinen paljastaa perineensä osan mummonsa taipumuksista ja olleensa etenkin äitinsä kanssa lähes telepaattisissa yhteyksissä. Ei tarvinnut kuin ajatella toista, niin tämä jo soitti ja oli yleensä kertomatta kärryillä toisen sen hetkisistä asioista.
– Äiti yleensä aina tiesi, mikä on homman nimi ja mitä on meneillään.
Kilpeläinen muistelee lämmöllä myös hiljaista pappaansa, metsurina ryskätöitä tehnyttä veteraania. Parikymppisenä hän oli lupautunut tälle kaveriksi puusavottaan. Kaupunkilaisnuorukainen laittoi vekkarin herättämään aamu kahdeksalta, mutta havahtui hereille jo neljältä, jolloin papan saha surahti käyntiin.
– Pappa saattoi olla viikonkin hiljaa, mut sillon hän kysy et menneekö Helsingissä palio verua, tyttärenpoika naurahtaa muistolleen.
Moni on kysynyt Kilpeläiseltä hänen sanoitustensa alkuperää. Suositun Autiosaari -kappaleen tunnelma sopii hyvin pohjoisen hiljaisiin kyliin, myös Kestilään. Ja totta on, että kylällä on tarinassa osansa.
– Sen kertosäkeessä mäläkätettään Kestilän murteen ansiosta. Se on mulle lapsuuden kieli ja kotosa juureva murre, muusikko paljastaa.
Hän nauraa puhuneensa lapsena pohjoisen serkkujen kanssa samaa ”kieltä” jo parin päivän mummolavierailun jälkeen.
– Ja tarttuu se edelleen!
Muitakin lapsuusmuistoja on julkisuuteen vilahtanut. Esimerkiksi biisissä Sinä olet vapaa siteerataan mummolan naapurin isäntää. Tällä kun oli oma tapansa ilmaista asioita.
– Häneltä tulee sanoitus, että vaan se on lahua mikä ei kestä.
Kestilässä ei enää asu aivan lähisukua, mutta kylällä ja sen luonnolla on edelleen aivan omanlaisensa merkitys, joka on värittynyt muistojen myötä.
– Se on oma maaginen ja kaunis paikka hillasoineen. Jotenkin sen karuudessa on jotain rauhoittavaa ja siellä tulee jännä tunne, mitä ei muissa paikoissa ole.
