Kolmasluokkalainen Aappo kyykistyy varpujen keskelle, noukkii mustikan sormiensa väliin ja tutkailee sitä hetken. Sitten sininen marja sujahtaa suuhun. Käsissään hänellä on pieni astia. Sen pohja alkaa pikkuhiljaa peittyä marjoista.
Vuoden ikäinen Elsa istuu rattaissa pururadan reunalla ja tarkkailee isoveljensä touhuja. Taapero alkaa äännellä vaativasti.
– Haluatko sinäkin mustikan? kysyy rattaiden viereisellä mustikkamättäällä kyykkivä äiti, Mari Belt.
Siltä vaikuttaa, sillä nyt Elsan suu on auki kuin nälkäisellä linnunpojalla. Tyttö jatkaa istuskeluaan tyytyväisenä saatuaan muutaman mustikan suuhunsa. Pian poimijoiden seuraan liittyy myös perheen teini-ikäinen tyttö, Saara. Hän tarttuu kyselemättä muoviastiaan ja harppoo äitinsä ja pikkuveljensä tavoin varpujen sekaan.
Yhteistä tekemistä
Mari kertoo saaneensa marjastusvietin verenperintönä. Seitsemän lapsen äiti on halunnut välittää saman kipinän myös jälkikasvulleen. Marjareissuista onkin muodostunut perheen yhteinen harrastus.
– Me on käyty marjassa aina lasten ehdoilla. Lapsia ei koskaan ole tarvinnut kerjätä mukaan vaan he ovat lähteneet mielellään.
Sateen jälkeistä raikkautta uhkuvassa varvikossa ei kuulu ensimmäistäkään valituksen sanaa. Lapset poimivat ja marja-astiat alkavat täyttyä.
Puolukan raakiletta tutkiessaan Aappo tunnustaa, että joskus aika käy metsässä pitkäksi. Silloin hän etsii suurimman kiven ja kiipeää sen päälle tiirailemaan maisemaa. Tai jos mukana on leluja tai muuta touhuttavaa, hän keskittyy marjojen sijaan niihin.
Belt lapsineen muutti Piippolasta Rantsilaan maaliskuun alussa. Keväällä he lähtivät tutustumaan lähialueeseen suunnistusrastien avulla ja löysivät samalla paljon hyvännäköistä marjametsää. Kesän edetessä nämä apajat ovat täyttyneet mustikoista. Puolukkaakin näyttää tulevan, mutta se on vielä osin raakaa.
Lue koko tarina 7.9. Syyssiika-lehdestä
