Se iski jälleen, vattuhulluus. Kun marjahöperöiden keskuudessa alkoi kuulua viestejä, että tulossa on hyvä vadelmakesä, puhuin siskontytön ympäri. Hän suostui seurakseni vattumetsään, jossa en ole vuosiin käynyt.
Poimintakaverit kaikkosivat vuosia sitten, kun yhdessä sisaren ja anopin kanssa kyseisessä paikassa ollessa karhu vislaili meille. Ei näkynyt karhuja tällä kertaa, mutta vadelmia kylläkin. Onneksi marjaa pukkasi myös naapureitten jalostetuissa pensaissa niin, että joka päivä ei ollut pakko työntyä mahdolliseen karhuvatukkoon, kun naapurit suorastaan anelivat avuksi. Eihän herkkumarjoja saa päästää maahan putoamaan.
Parhaimman vattukauden ollessa jo lopuillaan sain vinkin vattupaikasta, jossa oli tulla itku. Miksi en osannut tänne satokauden ollessa parhaimmillaan? Oksat notkuivat isohkoa, puhdasta villimarjaa. Useamman illan vattupuskassa vietettyäni oli tunnustettava, etten voi poimia kaikkia maailman vattuja.
Metsään lähtöintoa laski myös tieto siitä, että muun muassa Rantsilassa hyttysten epäillään tartuttaneen ihmisiin jänisruttoa. Ystävä potee tautia. On kuulemma aivan kamala tauti moninaisine oireineen ja vaiheineen. Lupasin ystävälle, että enää en mene metsään suojautumatta.
Päälle on laitettava kunnon vaatetus, vaikka sattuisi kuinka lämmin ilma. Itsensä on voideltava myös hyttysmyrkyllä.
Jänisrutosta viime viikon lehteen tietoa kerättyni olen varoitellut niin aikuisia kuin lapsiakin taudista.Taudinaiheuttaja ei seudulta katoa ennen pakkasia. Kamala oli kuulla, että lapset olivat silitelleet pihapiiristä löytämäänsä, ilmeisesti ruttoon kuollutta pupua.
Onneksi niin vatut kuin mustikat on jo poimittu, mutta mättäät alkavat punertua puolukoista. Kankaat näyttävät olevan marjoja pullollaan. En aio jäädä ruton pelossa kotiin, vaan kohta säntään puolukkametsään.