”Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino, riita. Kaukana kavala maailma”, kirjoittaa Aleksis Kivi Sydämeni laulussa.
Runon sanat kuvaavat hyvin metsän keskellä olevaa pientä ja hiljaista Väinölän hautausmaata Revonlahdella. Siellä maailma tuntuu olevan kaukana. Ei häiritse autojen meteli eikä ihmisten tohotus, vain kotikylän kuuset suhisevat lempeästi kumpujen yllä. Joskus traktori pörisee pellolla tien toisella puolella, mutta maanviljelyn äänet tuskin häiritsevät kumpujensa alla lepääviä.
Kaukana ovat myös riidat evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Kirkosta eronneita Revonlahden seurakunnan toiminta harmitti kovasti 1930-luvulla, sillä ”eronneilla ei ole mihin kuolemantapauksen sattuessa hautais, koska seurakunnan puolesta on vaan jätetty hylläämätön (?) vetinen paikka eronneita varten.”
Hautausmaa-asia täytyy saada järjestykseen, kirkosta eronneet pohtivat ja huhtikuussa 1933 päättivät yksimielisesti perustaa oman hautausmaan. Puuhamiehiksi valittiin Emil Laurila, Emil Korkala, Matti Niinimaa ja J.V. Junttila.
Sopivaksi paikaksi osoittautui Jussi Kallion omistama maa-alue hiekkakankaalla lähellä jokea. Kaupantekijöiksi valtuutetut Junttila ja Emil Laurila ostivat Kalliolta maata noin 25 aaria lokakuussa 1933. Maapala maksoi 800 markkaa ja ostajien tarvitsi maksaa vasta sitten, kun maapala olisi virallisesti hyväksytty hautausmaaksi.
Mutkia tuli matkaan. Raahen seudun piirilääkäri ei suostunut tarkastamaan paikkaa marraskuussa. Neuvottelemaan lähti Junttila, ja ilmeisesti hän sai lääkärin suostuteltua tarkastuskäynnille, sillä vielä marraskuussa lähti opetusministeriöön hakemus hautausmaan perustamisesta.
Ministeriöstä tuli kielteinen päätös huhtikuussa 1934. Hylkäämistä ministeriö perusteli sillä, etteivät hakijat olleet esittäneet takeita aiotun hautausmaan hoidosta. Lisäksi aie oli ministeriön mielestä turha, sillä seurakunnan hautausmaasta on erotettu osa kirkkoon kuulumattomille – eikä maksukaan ole kohtuuton.
Hautausmaan ylläpitoa varten perustettiin Kirkosta eronneitten hautausmaayhtymä ja ministeriölle tehtiin uusi hakemus toukokuussa 1934. Tunnetusti herrojen kiireet ovat hitaita, ja puuhamiehet joutuivat lähettämään ministeriölle lisäkirjelmän kiiruhtaakseen päätöstä.
Alueelle oli nimittäin täytynyt jo heinäkuussa haudata Jaakko Väinö Vaskuri (hautakivessä nimet ovat järjestyksessä Väinö Jaakko). Tämän rauha oli kuitenkin vaarassa, sillä ”eräiden paikkakuntamme uskonnollisten fanaatikkojen taholta on pakoitettu viranomaisia huolehtimaan siitä, että vainaja, muka lainvastaisesti haudattuna, olisi siirrettävä pois nykyisestä säilöpaikastaan. Pyydämme kunnioittaen, että Opetusministeriön päätöksellä kiireellisesti turvattaisiin mainitun ... ruumis olemaan nykyisessä säilöpaikassaan”, vedotaan lisäkirjelmässä.
Lupa tuli ministeriöstä marraskuussa 1934 eikä Väinön lepoa häiritty. Hän oli alueella yksin pitkään, sillä seuraavaksi Väinölään haudattiin 1941 rintamalla kaatunut Väinö Johannes Vaskuri.
Hautausmaayhtymä päätti maaliskuussa 1935 antaa paikalle nimeksi Väinölä ensimmäisen vainajan mukaan. ”Nimi oli muutenkin paikan nimeksi hyvin sointuva”, pöytäkirjassa todetaan.
Väinölään on haudattu 57 vainajaa. He ovat uskonnottomia, Jehovan todistajia, helluntailaisia ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvia. Nykyisin kuka vain voi ostaa hautapaikan Väinölästä, jossa paikkoja on noin 1 000.
Lähde: Revonlahden kirkosta eronneitten hautausmaayhtymän pöytäkirjat