Matkasimme Inkeriin 5.-8. syyskuuta Mooses Putron muistosäätiön matkalle.
Samuli Paulaharju teki tutkimus- ja valokuvausmatkan Inkeriin kesällä 1911. Hän kiersi runsaan kahden kuukauden ajan Inkeriä ristiin rastiin jalkaisin ja polkupyörällä. Me teimme kulttuuri- ja kotiseutumatkan samoja reittejä pitkin neljän päivän ajan. Kiersimme Pohjois-, Itä- ja Keski-Inkerissä. Tutustuimme myös Pähkinälinnaan ja Kronstadin laivastokatedraaliin. Matkanjohtajana oli valt.tri, tietokirjailija Helena Miettinen.
Lähdimme bussilla Helsingistä veljeni ja 44 muun matkaajan kanssa kohti Nuijamaata. Meillä jokaisella on inkeriläisjuuret. Kuulimme matkalla monenlaisia tarinoita karkotuksista, teloituksista ja sukujen etsimisistä.
Pysähdyimme ensin Pohjois-Inkerissä Lempaalan kylään, joka on äitimme syntymäpaikka. Kävimme 30-luvulla hävitetyn kirkon paikalla, jonka kirkonristi on nyt muistomerkkinä. Veljeni oli löytänyt sen 90-luvun alussa juoksuhaudasta. Muistomerkki Kannaksen rintamalla kaatuneille suomalaisille sotilaille oli pystytetty vuonna 2005. Lauloin kirkkoon menevällä salmensillalla äitini kirjoittaman laulun "Muistojeni Inkeri".
Viereisessä Raudun kylässä rakennettiin paljon uutta ja siellä oli paljon asutusta. Sinne oli rakennettu uusi Sporthalli ja laskettelukeskus, joka erottui hoidettuine ympäristöineen. Kuulimme, että Putinin vaimolla on ollut vaikutusta tähän rakentamiseen. Raudun asemalla oli aikanaan käyty veriset Inkerin vapautustaistelut (Inkeriläisten kansannousun kapinoita 1918-1920). Yövyimme Kiviniemessä Losevskaja motellissa Vuoksen rannalla. Vuoksi on komea, leveä joki. Muutamat kävivät illalla uimassakin. Aurinko laski kauniisti tyynen Vuoksen ylle.
Aamulla ajoimme Vaskelan Mäkiinkylään, joka on runonlaulaja Larin Parasken kotikylä. Kylän mäelle oli kova kiipeäminen ja sieltä oli komeat näköalat laaksoon. Kaupan seinässä oli muistolaatta: " Tässä kylässä syntyi kuuluisa runonlaulaja Larin Paraske 1833-1904. "Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset". Paraskella on ollut komeat maisemat laulujen ja runojen tekoon. Vaikkakin hänen elämä oli vaikeaa ja raskasta.
Saavuimme sitten Lehtokylään, joka oli matkanjohtajamme äidin kotikylä. Siellä oli vanha Lehtokylän Hovin paikka, kuivettuneen lehtikuusen luona. Hovin paikka muistutti julmasta Venäjän maaorjuuden ajasta, jonka myös inkeriläiset kokivat. Täälläkin oli käyty Inkerin vapaustaistelut ja tuhannet kyläläiset olivat tuolloin paenneet Raudun kylään. Läheisessä Vuoleen kylässä piipahdimme hetken. Tämä kylä jyrättiin maan tasalle Stalinin vainoissa. Siellä näkyi vain suuret peltoaukiot ja muutama suuri puu kirkon mäellä. Tämän kylän kaikki miehet vangittiin ja karkotettiin 30-luvulla.
Ajelimme Toksovaan joka on 20 km päässä Pietarista. Kylän kirkko oli kunnostettu suomalaisvoimin ja se oli toiminnassa. Sen seurakuntaelämä on vilkasta.
Seurasimme myös Kaukolovassa mäkihyppyä. Ulkona oli +20 astetta ja jäimme hetkeksi seuraamaan tätä mäkihyppyä, ja rohkeasti pojat muovimäessä hyppäsivät. Kuulimme oppaalta, että täällä Toksovan Koirakankaalla on suurien joukkohautojen alue, jossa on surmattu arviolta 30 000 ihmistä NKVD:n teloittamina.
Tämän nelipäiväisen matkan aikana näimme paljon mökkimaisemia puutarhoineen ja omenapuineen, pieniä asutuskeskuksia ja toreja. Uusiakin taloja oli rakennettu sekaan. Hylätyt kolhoosien pellot kasvoivat rikkaruohoa ja jättikoiranputki valtasi alueita. Pysähdyimme nyt Kelton kylään.
Siellä söimme meille varatun lounaan kirkon seurakuntakodissa. Kelton uuden kirkon rakentamista on avustettu Suomesta. Kirkko oli kaunis ja se oli vihitty käyttöön vuonna 1992. Veisasimme yhdessä virren; " On riemu kun saan tulla, sun Herra temppeliis ". Kirkon vieressä sijaitsi Inkerin kirkon ylläpitämä teologian Instituutti. Siellä voi opiskella teologian maisteriksi asti.
Vilkas seurakuntaelämä piti kirkkoherra Ivan Hutterin kiireisenä. Hänkin oli itse ollut rakentamassa tätä kirkkoa. Piipahdimme myös tapaamassa vanhuksia kirkon hoitamassa Palvelukodissa. Inkeriläisiä vanhuksia ei siellä enää ole. Täällä Keltossa oli sijainnut kuuluisan neurologian tutkijan Ivan Pavlovin tutkimuslaitos vuodelta 1926. Kuuluisat Pavlovin koirat. Simpanssejakin siellä oli pidetty, jotka olivat kuulemma karkailleet ja juosseet kirkuvien naisten perässä.
Rääpyvän kylässä (Seuloskoi) sijaitsee Elämäntien muistomerkki. Leningradin kaupunkihan oli 900 päivää saarrettuna viime sodan aikana. Täältä kylältä lähti liikenne- ja huoltoreitti Laatokan lounaisosan kautta muualle Neuvostoliittoon. Saartorenkaan sisälle oli jäänyt myös inkeriläisiä kyliä. Piirityksen aikana arvellaan kuolleen jopa 800 000 ihmistä. Pienimmillään päivän leipäannos oli ollut 125 grammaa leipää.
Tällä paikalla oli myös pitkät rivit venäläisten sankarihautoja ja muistomerkkejä. Myös Tshernobylin uhreille oli muistomerkki. Metsän reunasta löytyi myös pala vanhaa inkeriläistä hautausmaata. Siellä, pitkän heinän ja horsman seassa, näkyi muutamia valkoisia metalliristejä. Yllättäen löytyi tuttu sukunimi, joka saattaa olla sukua isoäidilleni. Liikuttava hetki. Tästä Rääpyvän tuhotusta kirkosta muistutti vain musta risti useiden muistomerkkien joukossa.
Matka jatkui valtatietä pitkin kohti Pietaria ja hotelli Moskovaa. Illallisen jälkeen otimme veljeni kanssa taksikyydin ja kävimme kuvaamassa Mannerheimin muistolaatan. Osoite oli Zaharevskaja 22. Taksikuski otti myös meistä yhteiskuvia. Pietariin ei ehditty ollenkaan tutustumaan, koska matkan aikataulu oli kiireinen.
Aamulla jatkoimme matkaa Pähkinälinnaan ja se oli matkan ainoa sadepäivä. Täällä Pähkinäsaaressa on tehty kuuluisa Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323. Rajahan kulki meidän alueen lähellä, Raahen pohjoispuolelta Pohjanlahtea kohti. Otimme kuvia rauhankivestä ja linnan alueesta. Linnalla on synkkä historia vankityrmineen ja siellä on hirtetty mm. Leninin Aleksandr veli vuonna 1887. Linnaa oli pommitettu viime sodan aikana ja sitä oli hiukan restauroitu. Viivyimme täällä usean tunnin ajan. Kahvit ja piirakat maistuivat kun palasimme saarelta.
Ajoimme Keski-Inkeriin Järvisaari nimiseen paikkaan. Se oli huonon tien takana. Eräs rouva valokuvasi siellä isoäitinsä kodin. Hänelle jäi lämmin muisto tästä matkasta.
Matka jatkui kohti Hatsinaa, matkan viimeiseen yöpymispaikkaamme. Garden House oli sievä pieni hotelli. Söimme yhdessä illallista, juttelimme pitkään matkan antimista, sekä kuuntelimme inkeriläisiä lauluesityksiä. Hyvin nukutun yön jälkeen matkasimme kohti linnoituskaupunki Kronstadia.
Me tutustuimme komeaan restauroituun Pyhän Nikolain laivastokatedraaliin. Siellä on Vladimirin Jumaläidin kirkko ja todella upeat nähtävyydet. Täällä paikassa tunsi itsensä pieneksi. Osa Kronstadin linnoituksesta on liitetty Unescon maailmanperintöluetteloon. Sitten ajoimme kohti Viipuria ja aikaa jäi vain hetki ostoksiin. Matkamme oli tiivis ja antoisa sekä mielenkiintoinen. Sitä Inkerinmaata ei enää löydy josta Paulaharju kirjassaan kertoo. Siitä on jäljellä vain muistot, kuvat ja kirjoitettu historia.
Lainattua tekstiä Inkerin kulttuuriseuran 2016 julkaisusta Niin kuolee kansa, niin suree suku pois. (Aune Kämäräinen, Marja Karhula, Helena Miettinen): "Me 2000 luvun kuvaajat yritimme etsiä merkkejä inkeriläisistä mutta löysimme kylien paikoilla kasvavia pajukkoja ja kesantopeltoja. Sinnikkäimpiä ovat omenapuut ja sireenit. Ne jaksavat kukkia ja kantaa hedelmää umpimetsässäkin. Inkeriläiset talot ovat yhtä harvinaisia kuin savutuvat Paulaharjun aikana. Inkeri ja inkeriläisyys ovat yhtä selvemmin virtuaalisia käsitteitä, jotka tulevat todeksi ihmisten mielissä ja kohtaamisissa."
Kaarina Pietilä