Elohopea on noussut tällä viikolla jo 15 asteen paremmalle puolelle ja ilmat ovat olleet muutoinkin kirkkaat ja suosiolliset kaikenlaiselle ulkoilulle. Parisuhteessa se saattaa tarkoittaa, että toinen osapuoli alkaa keksiä jatkuvasti jos jonkinmoisia ideoita, jotka vievät koko perheen ulkoilemaan.
Luonnosvaiheessa idea on hyvä: nautitaan kevätsäästä vaikkapa metsäpolulla, kuunnellaan luonnon ääniä ja nuuskitaan raikasta ilmaa. Kaikilla on kivaa varsinkin jos löydetään makkaranpaistopaikka. Todellisuudessa tilanne on seuraava: vanhempi lapsista on jo lähtiessä avoimen vastahakoinen. Perheen nuorin ei tajua vielä mistään mitään, joten hänet on helppo saada mukaan. Ei tarvita kuin vaatteet päälle ja menoksi. Päästäkseen sopivaan metsään pitää ensiksi ajaa 15 kilometriä autolla.
Metsäpolulla on kaikki vielä märkää. Kenkä uppoaa uhkaavasti ja hetkessä huomaa katuvansa sitä, että kumikengät jäivät kotiin. Vanhemman lapsen protestimieliala kasvaa entisestään, mikä syö hitaasti mutta varmasti joukkuehenkeä. "Vieläkö pitkään? Milloin mennään kotiin?..."
Jossain kohtaa pienimmäinen on kaatunut, sotkenut vaatteensa ja häntäkin on alkanut sapettaa. Nainen yrittää lietsoa innostusta hammasta purren ja mies miettii mielessään, että vanhemmalla pojalla on pointtinsa. Kello käy ja pian alkaisi telkkarista jääkiekon SM-liigan pudotuspeliottelu, mutta täällä sitä väistellään lammikoita jo varsin painavaksi kasvanut taapero sylissä ja reppu selässä. Otsa hikoaa ja persvakokin tuntuu märältä. Kevätulkoiluun sopivasti pukeutuminen on vaikea laji. Silti mies tietää, että on parempi olla hiljaa ja astella määrätietoisesti eteenpäin. Ei tämä ikuisuuksia vie ja avoliitossakin pitää joskus pystyä kompromisseihin. Ei aina, mutta joskus. Kyllä te kaikki tämän tiedätte.
Lopulta naisenkin mitta täyttyy. Onneksi. Unohdetaan tulen teko ja käännytään takaisin. Lähtöpäässä odottaa auto. Puolijuoksua takaisin, ovet auki, kakarat vöihin ja menoksi. Olihan se taas retki! Jos oikein ripeästi suoritaan kotiin, voin nähdä vielä kaksi erää lätkää.
Ihailen luontoihmisiä. Niitä jotka kulkevat metsissä, käyvät vaeltamassa ja saavat uskoteltua myös lapsilleen, että kaikki tuo on kivaa. Ja onhan se varmasti kivaa jos homma sujuu, tai voihan se olla peräti niin, että myös muilla meno on yhtä kärsmystä, mutta instagram sopivilla kuvasuodattimilla saa kaiken näyttämään mukavalta.
Jotkut viisaat ovat sanoneet, että stressi kaikkoaa metsässä. Itse olen huomannut, että meidän sakilla samoillessa vaikutus on päinvastainen. Syvä hiljaisuus varmasti rauhoittaisi, jos sellaisen pääsisi kokemaan.
Mutta tänä keväänä, hyvät ystävät se tapahtuu. Toimistotaistelija lähtee kokeilemaan korpioloja. Mies, mökki, kasa kirjoja ja ulkoiluvarustus. Jännä nähdä alkaako jännittää? Muljahtaako maha sekaisin, kun on yksin luonnon armoilla vai löydänkö sen terpeuttisen hiljaisuuden josta eräohjelmat, -lehdet ja kirjallisuus aina puhuvat? Jos löydän, pidän sitä ihmeenä, mutta sen myönnän, että tarpeeseen tulee.